2015-08-19

Hugo 2015: Novellit

Kirjoittelin alkukesästä Hugo-palkinnoista ja pennuista. Muutaman oman näkemyksensä mukaan kaltoin kohdellun kirjailijan masinoima joukko äänestäjiä onnistui täyttämään Hugo-ehdokaslistat mielensä mukaisilla kirjoilla ja novelleilla.

Vaikka eilen käsittelemäni parhaan romaanin kategoria on kirkkaasti Hugojen tunnetuin palkinto, myös lyhyempimuotoista kirjallisuutta palkitaan. Hugo-palkintoja jaetaan romaanin lisäksi novellihkoille teoksille kolmessa eri sarjassa: pienoisromaaneissa, pitkissä novelleissa ja novelleissa. Tilan säästämiseksi käyn noiden sarjojen ehdokkaat läpi tässä postauksessa.

Paras pienoisromaani

Tom Kratman: Big Boys Don't Cry

Kratman kirjoittaa tiukkaa sota-scifiä. Tällä kertaa pääosassa on tekoälykäs tankki, Magnolia, joka erotetaan ensin miehistöstään ja työnnetään sitten jatkuvasti epämääräisempiin tehtäviin edistämään ihmiskunnan ahneuden asiaa.

Kirjan näkökulma on hyvin mustavalkoinen: päähenkilö Maggie on tankkinakin ainut inhimilliseltä vaikuttava henkilö, kun taas ihmiset ovat poikkeuksetta ahneita, korruptoituneita sadisteja. Taistelut seuraavat toistaan, ja jokainen piirtää uuden viivan karikatyyriin, josta ei koskaan muodostu mitään mielenkiintoista.

John C. Wright: The Plural of Helen of Troy

Wrightin tarina sijoittuu aikamatkailijoiden kaupunkiin: eri kaupunginosissa on ihmisiä eri kulttuureista ja eri aikakausilta. Tyylilaji on synkkä dekkaritarina: päähenkilö on yksityisetsivä, joka saa tehtäväkseen estää kaupungissa elävän Troijan Helenan murhan. Tarina vilisee tunnettuja henkilöitä.

Aikamatkustus tuppaa tekemään tarinan kuljetuksesta kiharaista, mutta tämä ei Wrightille riitä: hän pistää lukijan pollan lopullisesti sekaisin kirjoittamalla kirjan käänteisessä järjestyksessä. Harmi vain, että myöskään kirjailija itse ei pysy kärryillä. Välillä tarina muistuttaa käänteistä päiväkirjaa, välillä päähenkilö tuntuu tietävän, mitä tulevaisuudessa – siis kirjan aiemmilla sivuilla – tapahtuu.

Tarinassa on melkein toimiva juoni, joka valitettavasti jää epäonnistuneen kikkailun alle.

Arlan Anderson: Flow

Flow kertoo uteliaasta nuorukaisesta, joka haluaa nähdä maailmaa. Ristin perhe myy jäätä elääkseen, ja niinpä hän lähtee jäävuorikuljetuksen mukana jäätikköalueilta etelään. Ristin matkassa olisi puitteet olosuhteista johtuvien kulttuurierojen käsittelyyn, mutta käytännössä kirja käy nopeasti puuduttavan tylsäksi matkakertomukseksi, jossa Rist toistelee mielessään samoja huomioita kerran toisensa jälkeen ja heittää välillä sekaan sopivaksi katsotun määrän modernia seksismiä.

Keskellä kirjaa päähenkilö yllättäin päättää ryhtyä varkaaksi ja joutuu pakenemaan lain pitkää kouraa. Hän lähtee väärään suuntaan... ja siihen tarina sitten päättyykin. Flow on selvä jatkokertomus (sen henkilöt esiintyvät yhdessä Andersonin aiemmassa novellissa), jota ei ole edes yritetty paketoida yksinään luettavaksi kokonaisuudeksi.

John C. Wright: One Bright Star to Guide Them

Wrightin toinen ehdokas pienoisromaanien sarjassa on Narnia-pastissi. Neljä lasta löysi tien lumottuun valtakuntaan, mutta nyt heistä on tullut aikuisia, ja yksi on jo ehtinyt kuolla. Valtakunta on unohtunut, kunnes yksi entisistä lapsista näkee laskuhumalassa puhuvan kissan.

Kirjassa ei varsinaisesti tapahdu juuri mitään; sen sijaan henkilöt käyvät kankeita vuoropuheluja, joissa he kertovat, mitä kulisseissa on tapahtunut. Tämä olisi jotenkuten ymmärrettävää menneisyyteen hyppelehtivissä osissa, mutta samaa kerrontatyyliä käytetään myös nykyhetken tapahtumille. Mukaan mahtuu myös koko nippu uskonnollisuutta, aborttikritiikkiä, luomiskertomusta ja lopulta myös Messias.

John C. Wright: Pale Realms of Shade

Wrightin kolmannessa ehdokkassa päähenkilö on haamuetsivä. Hän on tätä kahdessakin mielessä: työnkuvaan kuului erilaisten henki- ja taruolentojen jahtaaminen Baba Yagasta alkaen, ja heti kirjan alussa selviää, että päähenkilö on murhattu.

Kirjan juonta on vaikea kuvailla, sillä sitä ei oikeastaan ole. Sen sijaan Wright vyöryttää sivuille sekavan liudan tarinanpalasia, jotka liittyvät päähenkilön, hänen vaimonsa ja yksityisetsiväpartnerin elämään ja henkilösuhteisiin. Lopulta kuitenkin totuus paljastuu: päähenkilökin on syntinen, jota Saatana viekoittelee, ja ainut tapa pelastua on rukoilla, tunnustaa syntinsä ja saada armo.

Paras pitkä novelli

Gray Rinehart: Ashes to Ashes, Dust to Dust, Earth to Alluvium

Rinehartin novelli seuraa Alluviumissa sijaitsevaa siirtokuntaa, jossa ihmiset ovat päässeet ensikosketukseen liskomaisen muukalaislajin kanssa. Harmi kyllä muukalaiset ovat ihmisiä edistyneempiä ja pakottavat siirtokunnan pian ikeensä alle.

Tarina keskittyy kuolevan miehen kapinaan sortajia vastaan. Novellissa on orastava idea ja kelvollista kerrontaa, mutta tarina jää pahemman kerran kesken. Piikkipaikalle sen nostaa yksinkertaisesti se, että muut ehdokkaat sarjassa ovat poskettoman huonoja.

Rajnar Vara: The Triple Sun: A Golden Age Tale

Triple Sun kertoo kolmesta vastavalmistuneesta avaruustutkijasta, jotka hölmöilynsä takia joutuvat vieraalle planeetalle purkamaan tutkimusretkikuntaa. Pienellä lisähölmöilyllä saadaan aikaan jännitettä: mikäli kolmikko ei saa retkikunnalle jatkoaikaa, heidän uransa päättyy ennen kuin se on alkanutkaan.

Planeetalla on omalaatuisia elämänmuotoja, ja erinäisten vihjeiden perusteella retkikunta on päätellyt, että ainakin yksi elämänmuodoista on älykäs. Kontaktia ei kuitenkaan ole saatu.

Melko perinteisen scifiseikkailun henkilöt ovat epäuskottavia, muukalaiset naurettavia ja vuosikausia vierasta planeettaa tutkineen retkikunnan jäsenet ilmeisesti tyhmiä kuin saappaat.

Thomas Olde Heuvelt: The Day the World Turned Upside Down

Mitä tapahtuu, kun painovoima kumoutuu? Heuveltin novellin päähenkilö tulee tyttöystävänsä jättämäksi, ja kuin sattuman oikusta käy niin, että maailma kääntyy kirjaimellisesti ylösalaisin. Päähenkilö päättää lähteä nurinkurisessa maailmassa exänsä luo palauttamaan hänelle jäänyttä kultakalaa.

Valitettavasti päähenkilö on vastenmielinen nilkki eikä Heuvelt saa novellin perusajatustakaan toimimaan. Kirjailija yrittää kääntää vertauskuvan kirjaimelliseksi mutta ei tee sitä johdonmukaisesti: tässä maailmassa juoni määrää, mitä esineitä painovoima koskee. Ihmiset ja kylpyammeet lentävät avaruuteen, mutta maapallo pysyy kasassa, ilmakehä säilyy edelleen sen ympärillä, joet jatkavat juoksuaan. Miksi?

Edward M. Lerner: Championship B'tok

Ihmiskunta on levittäytynyt koko aurinkokuntaan, mutta sillä on seuraa: Barnardin tähden aurinkokunnasta on saapunut yksittäinen k'vithien klaani, joka on ennen novellin tapahtumia käynyt ihmisten kanssa sotaa. K'vithit hävisivät ja ovat nyt puolittaisessa vankeudessa Uranuksen kuussa Arielissa. Osittaisesta autonomiasta huolimatta k'vithit eivät ole kovin tyytyväisiä.

Lernerin tarinankerronta on suhteellisen sujuvaa, kuvattu maailmakin uskottava. Ongelma on, että tarinaa kehitellään usealla rintamalla, joista osa hylätään välittömästi. Vielä isompi ongelma on, että mitään ei saateta loppuun: Championship B'tok ei ole novelli vaan tarinanpalanen, jossa ei ole selvää jatkumoa. Se voisi yhtä hyvin loppua kesken lauseen.

Michael F. Flynn: The Journeyman: In the Stone House

Kuvittelen Flynnin tarinan sijoittuvan jonnekin Pohjois-Amerikan preerioille: päähenkilössä on alkuperäiskansan vivahdetta ja teknologia on menneiltä vuosituhansilta, vaikka paikoitellen viitataankin johonkin kehittyneempään.

Tämä on ainut novelli, jonka lukeminen jäi kesken. Ilmeisesti Flynn on kirjoittanut Journeyman-tarinoita enemmänkin, ja niinpä novelli hyppää keskellä tarinaa – ja lopulta myös hyppää siitä pois. Eri heimoista kotoisin olevien henkilöiden taustaa korostetaan käytetyillä murteilla. Kieli ei kuitenkaan sovi puhujiensa suuhun ja sen lukeminen käy tarpeettoman rasittavaksi.

Paras novelli

Kary English: Totaled

Päähenkilö on aivotutkija, joka kuolee onnettomuudessa – ja herää sitten omassa labrassaan koekappaleena. Ajatus aivoista purkissa ei ole aivan uusi, ja väistämätön rappio on kuvattu mielestäni paremmin vaikkapa Daniel Keyesin klassikossa Kukkia Algernonille. Novelli on kuitenkin vähintäänkin mukiinmenevä.

Steve Rzasa: Turncoat

Jälleen yksi tarina, jossa kehittynyt tekoäly, tällä kertaa tehokas taistelulaiva, kehittää itselleen omantunnon, tunnistaa sisimmässään tekemänsä virheet ja pienen peilailun jälkeen hyppää vastustajan leiriin.

Steven Diamond: A Single Samurai

A Single Samurai on japanilaista mörköoopperaa: jättihirviö herää yllättäin, ja jää yksittäisen miekkasankarin tehtäväksi pysäyttää kaupunkeja tuhoava kauhistus. Tarina tuo mieleen tietyt Marvelin Wolverine-sarjakuvat, joissa Logan tekee sitä mitä parhaiten osaa pohtien samalla syvällisiä. Diamondin tarinasta kuitenkin puuttuu toiminta, syvällinen pohdinta ja kauniit kuvat.

Lou Antonelli: On a Spiritual Plain

Antonellin novelli kertoo planeetasta, jossa kuolleet elävät. Paikallisten muukalaisasukkaiden kulttuuri ja jopa fysiologia on mukautunut ilmiöön, mutta ihmisillä ymmärrettävästi on asiassa pureskeltavaa. Ajatus erikoisen magneettikentän vangitsemista sieluista on mielenkiintoinen, mutta Antonelli ei oikein onnistu hyödyntämään ideaansa. Jokseenkin jännittävää on myös, että keskushenkilönä on pappi, jolle kuolleen toverin haamun kohtaaminen ei tuota minkäänlaisia uskonkriisiä tai oikeastaan edes ajatuksia uskosta.

John C. Wright: The Parliament of Beasts and Birds

Vahvan kristillisessä novellissa ihminen on kadonnut maailmasta, ja eläimet kokoontuvat pohtimaan, miten valta jaetaan. Vaikka eläinten välillä on pientä kiistaa, kaikki ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, että luomiskertomus on totta, ja kaiken pahan alku ja juuri on nainen.

Yksi puppy-klikin valituksen aiheista on ollut ns. message fiction: Hugo-mittelöissä ovat pärjänneet kirjat, joissa halutaan ajaa agendaa hyvän tarinan sijaan. Erityisesti Wrightin paikoitellen propagandaksi yltyvällä uskonnollisuudella kyllästetyt novellit antavat kuitenkin ymmärtää, että itse asiassa agenda on ihan ok, kunhan se on riittävän konservatiivinen.

Ehdokkaista turhan moni on vain pala isompaa teosta eikä edes yritä muodostaa itsenäistä kokonaisuutta. Äänestin novellit kaikissa kategorioissa kirjaamaani järjestykseen, mutta ykkössijalle pääsi poikkeuksetta No Award. Jos maailmassa on oikeutta, ainut etäisesti palkinnon kulmaan ylettyvä lienee Kary Englishin Totaled.

P.S. Big Boys Don't Cry ja Turncoat käsittelevät molemmat tekoälyn inhimillisyyttä, oikean ja väärän tunnistamista ja lopulta tuon koneessa kukkaan puhjenneen moraalin toteuttamista. Parempia esityksiä suurin piirtein samasta aiheesta lienee pilvin pimein. Pitkän kaavan mukaan aihetta lähestyy vaikkapa Ann Leckien Ancillary Justice, lyhyemmässä muodossa parempaa työtä tekee vaikkapa David D. Levine novellissaan Damage.

Lähetä kommentti