2015-09-28

Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää

Heipä hei, hyvää iltaa!

Päätin viimein ottaa kohtaloni omiin käsiini ja siirtyä Bloggerin suojista arvaamattomaan internetiin. Niinpä tämä blogi kerännee jatkossa sedimenttiä. Vaan eipä hätää! Kirjoittamista en aio kokonaan lopettaa.

Jatkossa osoite on sundell.me.

Siirtelen sinne hiljalleen myös vanhempaa materiaalia, mutta pahimpia vieroitusoireita voi häivyttää lukemalla vaikkapa uunituoreen kirjoituksen Ylen toimeentulotukiuutisoinnista tai vain hiukan vanhemman – ja englanninkielisen – suosion ja palkintomenestyksen suhteesta scifissä.

Tervetuloa!

2015-09-09

Me ei olla enää me

Juha Sipilän (kesk) hallitus julkaisi eilen uudet suunnitelmat Suomen pystyyn nostamiseksi. Takerruin Helsingin Sanomien artikkelissa yhteen Sipilän lauseeseen:

Tämä on se osuus, joka meidän työssäkäyvien pitää näissä talkoissa kantaa.

Juha Sipilä, 8.9.2015

Mietitäänpä hetki.

Lomien leikkaaminen

Hallitus esittää vuosilomien leikkaamista 38 päivästä 30 päivään. Tämä koskee lähinnä pitkään julkishallinnon palveluksessa olleita.

Eduskunnan 30.6. alkanut istuntokausi muuten päättyi juuri 8.9. Viime vuonna joulutauko alkoi 19.12. ja työn pariin palattiin 13.1 – näistä kertyy päiviä hiukan yli 30. Toki kansanedustaja todennäköisesti tekee töitä muulloinkin kuin istuntokaudella, mutta niin tekee moni palkansaajakin.

Sairauslomat

Hallitus ehdottaa karenssia: sairausloman ensimmäinen päivä on palkaton, päivät 2–9 maksetaan 80 % palkasta. Tämän jälkeen nykyjärjestelmässäkin siirrytään Kelan päivärahalle.

Samaan aikaan toisaalla kansanedustaja ei saa palkkaa vaan palkkiota, joka rullaa sairauksista riippumatta täysimääräisenä koko kansanedustusajan.

Ylityökorvaukset

Ylityökorvauksien prosentit puolitetaan ja sunnuntaikorvaukset pienennetään 100 prosentista 75 prosenttiin.

Tässä tavallisilla kansalaisilla on selkeä etu, sillä kansanedustajien palkkioissa ei ylityökorvauksia tunneta. Toisaalta kansanedustaja saa kyllä esimerkiksi kulukorvauksia (986,81–1809,15 euroa/kk).

Muutosturva

Vastaantulona työntekijöille hallitus ehdottaa irtisanomisen yhteydessä oikeutta työllistämistä edistävään valmennukseen, joka Sipilän mukaan vastaa vähintään yrityksen keskimääräisen kuukausipalkan hintaa.

Ennen 1.3.2011 aloittaneille kansanedustajille voidaan maksaa edustajantoimen päättymisen jälkeen sopeutumiseläkettä. Tämän päivämäärän jälkeen aloittaneille maksetaan sopeutumisrahaa enintään kolmen vuoden ajan. Sopeutumiseläkkeen ja -rahan myöntävän Kevan mukaan summien suuruus ei ole julkinen tieto, Ilta-Sanomien mukaan summat vaihtelevat 1 750 eurosta yli 6 000 euroon kuukaudessa.

Ei aivan samasta puusta

Jos leikittäisiin, että muutokset ulotettaisiin koskemaan myös eduskuntaa, vaikutus olisi silti aika erilainen kansanedustajalle ja rivikansalaiselle.

Tällä hetkellä kansanedustajan peruspalkkio on 6 380 euroa kuukaudessa, johon tosin päälle lisätään aina vähintään tuo vajaan tuhannen euron veroton kulukorvaus. Pitkäaikaiset edustajat saavat 6 858 €/kk, puhemies 11 742 €/kk. Valiokuntien pomoille rapsuu lisäsatasia, samoin eduskuntaryhmien puheenjohtajille. Ville Blåfieldin ja Reetta Rädyn keväällä julkaistussa kirjassa Kuka hullu haluaa poliitikoksi kansanedustajan keskipalkkioksi arvioitiin 8 000 €/kk.

Kokoaikaisten palkansaajien mediaanikokonaisansio vuonna 2013 puolestaan oli 3 284 €/kk. Kymmenesosa näistä palkansaajista tienasi alle 2 086 euroa kuukaudessa. Valtiolla tulot olivat hiukan tätä suuremmat, kuntapuolella taas pienemmät. Osa-aikaiset työntekijät luonnollisesti tienaavat keskimäärin vähemmän. (Lähde: Tilastokeskus)

Keskipalkkaiselle muutokset tulevat kustantamaan luultavasti muutamia satasia vuodessa. Jos työrutiiniin kuuluu tasaisesti sunnuntaipäivät, lisien putoaminen saattaa vaikuttaa paljonkin. Keskituloisille leikkaukset eivät ole kivoja, mutta jos talous on osapuilleen kunnossa, tuskin maailma niihin kaatuu.

Ongelma tulee pienituloisista. Vaikka kuluilla on paha tapa kasvaa tulojen mukana, jos kansanedustajan 8 000 eurosta rutistetaan päivän tai parin palkkio pois, kansanedustaja joutuu ehkä jättämään väliin oopperaillallisen. Kun se päivä tai pari nypätään pois alimmasta tulodesiilistä, saattaa ruoka jäädä väliin pariksi päivää. Ääritapauksessa pääministeri ehkä realisoisi toisen asunnoistaan, pienipalkkainen pistää sormet ristiin ja soittaa seuraavaan kulutusluottofirmaan.

Kirjoitukseni saattaa kuulostaa populistiselta, ja sitähän se onkin. Kansanedustajien palkkio ei ole kohtuuton, jos sitä verrataan yritysmaailman – tai virkamiehistön – eliittiin. Moni edustaja tekee varmasti töitä kaksin käsin ja pyrkii aidosti ajamaan äänestäjiensä, tai ainakin eturyhmänsä, parasta. Sipilä on epäilemättä työllään omaisuutensa ansainnut.

Vaan vähintään yhtä suurta populismia on Juha Sipilän puhua meistä työssäkäyvistä. Pääministeri, miljonääriyrittäjä on peijoonin kaukana pienituloisen arkielämästä, ja puheiden perusteella näyttää siltä, että Sipilän samaistumisen kyky on vähän heikoissa kantimissa. En minäkään väitä olevani pienituloinen – ylle kirjoittamani maalailut on heitetty aivan fiilispohjalta. Vaan minun käsien heilutteluni eivät vaikutakaan koko kansakunnan toimeentuloon.

P.S. Voisin kitistä lisää Sipilän tavasta käyttää sanaa talkoot esitellessään lakimuutoksia, joilla työntekijöiden lomat lyhenevät ja tulot alenevat. Kehottaisin Juhaa tarttumaan sanakirjaan ja tarkistamaan käsitteen merkityksen.

P.P.S. Ylen jutun mukaan eniten kärsivät matalapalkkaiset naiset, vaikka MTV:n Salla Vuorikosken mukaan Sipilä kertoi hallityksen erityisesti ohjanneen vaikutuksia muualle. Sehän meni kivasti.

P.P.P.S. Ensimmäisenä ulos ehti marssimaan Raahen terästehdas, lakosta vihjailevat myös poliisit ja aliupseerit. Eivät varsinaisesti naisvaltaisia aloja, mutta kertovat ehkä omaa kieltään hallituksen ehdotusten vastaanotosta.

2015-09-05

Kansanvaellus pysähtyy alkumetreille

Pauli Vahtera (ps) kirjoitti eilen Iltalehdessä, kuinka Kansainvaellukset tuhoavat tuntemamme Euroopan. Olen huomannut kirjoitusta jaetun useampaan kertaan erinomaisena esimerkkinä siitä, mikä maahanmuutossa on vikana, joten ajattelin hiukan kommentoida.

Tammi-heinäkuussa Suomeen on tullut 4121 turvapaikan hakijaa. Kaikki hokevat Syyrian vaikeasta tilanteesta, vaikka syyrialaisia tuli vain 119. Neljä kertaa enemmän tänne tuli turvapaikkahakulomalle albanialaisia, 422. Kuitenkin lisämäärärahat ja toimenpiteet perustellaan syyrialaisten tulolla.

Turvapaikan hakijoista yli 85 % on maista, joissa muslimit taistelevat keskenään tai muitten uskontojen kanssa. Loput ovat erilaisia onnenonkijoita ja veijareita sadasta maasta mm. Saksasta, Virosta, jopa USA:sta. [...]

Vahtera puhuu Maahanmuuttoviraston tilastosta (PDF), jossa listataan tammi-heinäkuussa Suomeen tulleet turvapaikanhakijat kansalaisuuden mukaan.

Hiukan ristiriitaisesti Vahtera vähättelee saapuneiden syyrialaisten määrää ja nostaa sen jälkeen esiin Virosta, Saksasta ja USA:sta saapuneet turvapaikanhakijat – ne kaikki viisi (5) kappaletta.

Kolumnisti toki jättää huomiotta myös sen, että ei niitä vastaanottokeskuksia ja hätämajoituksia pystytetä alkuvuodesta tulleille vaan juuri nyt ja loppuvuonna maahan saapuville. Aivan kaikkia ei ole ehditty kirjata tilastoihin: viimeisimmän tiedotteen mukaan turvapaikanhakijoita on saapunut maahan yli 6 300 – heinäkuisen tilaston jälkeen uusia avun tarvitsijoita on siis tullut ainakin 2 000.

Vahteran 85 prosentin lukemastakaan en ole aivan vakuuttunut. Anteliaalla tulkinnalla siihen ehkä päästään, mutta se edellyttää laskemaan mukaan esimerkiksi albanialaiset, jotka on hetkeä aiemmin leimattu loman viettäjiksi.

Jos maailman 60 miljoonaa pakolaista jaettaisiin tasan EU:n jäsenmaiden kesken asukasmäärän mukaan, tulisi Suomeen 650.000 pakolaista nykyisten lisäksi. Käytännössä Suomi ottaisi enemmän, koska monet EU-maat eivät ota kansanvaeltajia lainkaan. Esimerkiksi Viroon pakkosijoitetut tulisivat seuraavalla laivalla Suomeen EU:n vapaan liikkuvuuden nimissä. Näin, koska Virossa sosiaaliturvaedut maahanmuuttajille ovat olemattomat Suomeen verrattuna.

Pakolaisia EU-maiden kesken tasan jaettaessa Suomeen tulisi siis hirmuinen määrä ihmisiä, etenkin siinä tapauksessa, että pakolaisia ei kuitenkaan jaettaisi tasan. Kirjoittaja keksii ensin päättömän ajatusleikin ja sen jälkeen rikkoo itse sen sääntöjä.

Jossain lienee tietokatkos, sillä viimeisimmän statistiikan mukaan maailmassa on Euroopan lisäksi osapuilleen 180 muuta maata. Tässä meidän kansoittamassamme todellisuudessa suurin osa pakolaisista (38,2 miljoonaa) on valtioiden sisäisiä. Vahterakin tämän toki tietää, ei vain välitä.

Suurimmat pakolaisten vastaanottajamaat

  1. Turkki (1 590 000)
  2. Pakistan (1 510 000)
  3. Libanon (1 150 000)
  4. Iran (982 000)
  5. Etiopia (659 500)
  6. Jordania (654 100)

UNHCR Global Trends – Forced Displacement in 2014

Jos yllä olevaa listaa oikein tarkkaan katsoo, saattaa huomata, että suurimpien ulkoisten pakolaisten vastaanottajamaiden listassa ei ole ensimmäistäkään Euroopan maata. Viiltävästi voisi jopa analysoida, että leijonanosa kärkimaista on itse asiassa niitä kolumnistin kauhistelemia muslimimaita.

Kaikkein rankin mittakaavavirhe tulee siitä, ettei kukaan mieti väestöräjähdyksen vaikutusta kansainvaelluksiin. Afrikan väkiluku nelinkertaistuu 4,2 miljardiin vuoteen 2100 mennessä. Sen vuoden tulevat monet nyt elävät suomalaiset näkemään. Kun afrikkalaiset vyöryvät jo nyt Eurooppaan, tulevat nämä vaellukset vuosi vuodelta suuremmiksi. Kun kaikkiin Afrikan maihin tulee valtavat toimettomien nuorten miesten joukot, tulevat sodat vain lisääntymään. Tämä johtaa nyt tunnettavan Euroopan tuhoutumiseen.

Tässä on vaihteeksi jotakin, josta olen ainakin osittain samaa mieltä. Jos mikään ei muutu ja Afrikan väkiluku nelinkertaistuu, se todellakin tulee muuttamaan niin Eurooppaa kuin muutakin maailmaa.

Väestönkasvuongelma ei kuitenkaan ratkea asentamalla niittokoneet rajoille. Jos se jollakin ratkeaa niin koulutuksella, kehityksellä, yhteistyöllä. Siis sillä työllä, jota tehdään aivan liian vähän ja johon Suomi aikoo osallistua yhä vähemmän. Sivumennen sanoen muuten esimerkiksi Suomen somaleilla syntyvyys on laskenut selvästi vuosien saatossa.

Sotaa käyvät maat

Vahtera tehostaa kolumniaan raflaavalla kuvituksella. Mukana on muun muassa Yleltä poimittu kartta muslimienemmistöisistä valtioista kuvatekstinään Jos merkitsee maailmassa käytävät sodat karttaan, aika lailla samat maat tulevat merkityksi.

Tässäpä kaksi karttaa. Ensimmäisessä on maailman muslimienemmistöiset valtiot, jälkimmäisessä vakavimmat, yli tuhat kuolemaa vuoden aikana aiheuttaneet konfliktit.


Muokattu Wikimedian kartasta (CC BY-SA 3.0 M Tracy Hunter)


Muokattu Wikimedian kartasta (CC BY-SA 3.0 Futuretrillionaire et al)

Näyttävätkö ne tosiaan samalta? Oikeasti?

Wikipediasta voi käydä tiiraamassa karttaa täydennettynä kevyemmillä kahakoilla, ei se tilannetta miksikään muuta. Siinä karttaa tuijottaessa on muuten hyvä miettiä, miten väritys muuttuisi, jos esiin nostettaisiin kaikki osalliset konfliktin sijainnin sijaan.

Oikeita turvapaikanhakijoita

Ministeri Orpo oli tutustumassa Lammin VOKkiin. Siellä joku armenialainen kertoi odottaneensa turvapaikkapäätöstä neljä vuotta. Siis 4, neljä, NELJÄ VUOTTA. Armenialainen, maasta, josta ei edes ole mitään syytä tulla turvapaikkaa hakemaan.

Muistutuksena: turvapaikkaa ei haeta ainoastaan sodan takia, vaan syynä voi olla myös esimerkiksi henkilöä uhkaavat vakavat ihmisoikeusloukkaukset. Jotakuinkin tällaisella perusteella suojaa haki taannoin esimerkiksi Edward Snowden. Ihmisoikeuksien perusteella turvapaikkaa haetaan ihan lähinaapuristakin.

Human Rights Watchin mukaan Armeniassa saattaa joutua esimerkiksi kidutetuksi. Journalistit kokevat väkivaltaa, armeijassa on väärinkäytöksiä, psykiatrisia potilaita suljetaan pakkohoitoon, seksuaalivähemmistöjä syrjitään ja pahoinpidellään. Tietämättä mitään Orpon kohtaamasta henkilöstä sanoisin, että tuosta listasta löytyy useampikin hyvä syy turvapaikan hakemiseen.

Esimerkiksi somaleista vain alle 100 on saanut turvapaikan Suomesta. Tänne tulleille muille 17.000 somalille ei olisi tarvinnut antaa oleskelulupaa, koska heitä ei kukaan Somaliassa vainoa. Tein kesällä asiasta oikeuskanslerille kantelun.

Kyse on siis siitä, että Vahtera laskee ainoastaan turvapaikan saaneita, ja tarkkaan ottaen turvapaikka myönnetään ainoastaan vainon kohteille:

Sinulle annetaan turvapaikka, jos sinulla on perusteltu aihe pelätä kotimaassasi vainoa ja vainon syynä on alkuperä, uskonto, kansallisuus, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuuluminen tai poliittinen mielipide. Jos saat turvapaikan, sinulla on pakolaisasema Suomessa.

Jos et saa turvapaikkaa, saat oleskeluluvan toissijaisen suojelun perusteella, jos

  • sinua uhkaa kotimaassasi kuolemanrangaistus tai teloitus,
  • sinua uhkaa kidutus tai muu epäinhimillinen tai ihmisarvoa loukkaava kohtelu tai rangaistus,
  • et voi palata turvallisesti asuinmaahasi aseellisen selkkauksen vuoksi.

Sinulla on tällöin toissijainen suojeluasema Suomessa.

Jos et saa turvapaikkaa tai oleskelulupaa toissijaisen suojelun perusteella, sinulle voidaan kuitenkin myöntää oleskelulupa humanitaarisen suojelun perusteella. Voit saada luvan, jos et voi palata asuinmaahasi ympäristökatastrofin tai huonon turvallisuustilanteen vuoksi, joka voi johtua aseellisesta selkkauksesta tai vaikeasta ihmisoikeustilanteesta.

Tietoa turvapaikanhakijalle (PDF) (Maahanmuuttovirasto)

Vaikka unohdetaan se, että sotatila ja henkilökohtainen kuoleman uhka eivät ole Vahteralle riittäviä syitä turvapaikkaan, Vahteran lukemat eivät pidä paikkaansa. Maahanmuuttoviraston tilastojen mukaan 2000-luvulla turvapaikkoja on myönnetty parisataa, ja tässä jätetään kokonaan huomiotta 1990-luku, jolloin ensimmäiset somalit Suomeen saapuivat.

Eikä myönteisen turvapaikkahakemuksen toissijaisia syitä ole oikeasti mitään syytä unohtaa. Se, että Vahtera pelkää ISIStä ja kauhistelee islamia ei ole peruste lyödä rajoja lukkoon. Se on vain yksi selitys epätäydellisen ihmisen mesoavalle käytökselle.

Vahtera toistaa myös puoluetovereidensa (jännä muuten, että Iltalehden sivuilla ei mainita Vahteran olevan perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu) legendaa Iphone-miehistä. Saku Timonen käsittelikin jo aihetta.

Kirjoituksessa viitataan myös Optulan taannoiseen rikoskatsaukseen (PDF), josta vedetään johtopäätös, että tietyissä ulkomaalaisryhmissä on runsaasti enemmän raiskaajia kuin suomalaisissa. Jori Eskolin on kirjoittanut aiheesta useamman erinomaisen kirjoituksen, kannattaa käydä lukemassa.

Onko meillä varaa?

Suomalaiset hokevat: olemme vauras maa, kyllä meidän täytyy auttaa. Vauras, luulevatko että vauraus on velan synonyymi. Velkainen maa, jossa on puoli miljoonaa työtöntä. Maa, joka on elänyt viimeiset 25 vuotta yli varojensa. Maa, joka on lahjoittanut edellisten sukupolvien säästämän varallisuuden pelureille.

Kyllä, olemme vauras maa. Jos vaurautta mitataan bruttokansantuotteella nuppia kohti, olemme osapuilleen sijalla 25. Dollareina se on yli tuplasti sen mitä Turkilla, ja noin yhdeksän kertaa sen mitä Pakistanilla. Tiedättehän: niillä mailla, joissa on eniten pakolaisia.

Velkaa Suomella toki on, mutta niin on useimmilla muillakin valtioilla. Parin vuoden takaisen listan mukaan velan määrällä mitattuna kärkijengiin kuuluu muun muassa osapuilleen koko läntinen ja eteläinen Eurooppa – mukaan lukien talouden mallimaa Saksa. Paljon pienemmällä velalla päästään muuten muun muassa useissa muslimienemmistöisissä valtioissa.

Suomessa 1950-luvulla elettiin nykydollarilla päivässä, eikä kukaan itkenyt sosiaaliturvaa, saatikka matkustanut maailman ääriin elämään toisen maan sosiaaliturvan varassa. Ihmisillä ei yksinkertaisesti ollut varaa matkustaa edes lähikaupunkiin bussilla. Silti ihmisten elämä oli henkisesti parempaa ja turvallisempaa kuin tämän päivän hyvinvointivaltioiden ihmisten elämä. Nyt kerjäläisetkin tulevat autoilla tuhansien kilometrien päähän kodistaan.

En ihan ymmärrä juuri pula-ajasta pullahtaneen maatalous-Suomen ihannointia. Se, että 1950-luvulla pärjättiin vähällä rahalla johtui osaltaan siitä, että ei ollut vaihtoehtoja: ei rahaa eikä monia sellaisia asioita, joihin sitä nykyään voi laittaa. Ei köyhyydessä kituuttaminen ole mikään tavoitetila, vaikka 1950-luvulla lapsuuttaan elänyt voi sitä kaihoistasti muistellakin.

Mutta hei! Jos 1950-luvulla pärjättiin dollarilla päivässä ja kaikki oli paremmin, sehän tarkoittaa, että nyky-Suomella on yllin kyllin varaa auttaa apua tarvitsevia. Siinä sivussa olisi tarjolla myös henkistä hyvinvointia ja turvallisuutta.

1950-luvulta nykyaikaan tultaessa ollaan kuitenkin siirrytty yhä avoimempaan talousjärjestelmään, kasvatettu suuret ja pienet ikäluokat, rakennettu hyvinvointiyhteiskunta. Siinä sivussa elinajanodotekin on kasvanut osapuilleen 15 vuodella. Liikenneonnettomuuksissa kuollaan nykyään selvästi harvemmin kuin ennen, vaikka sekä ihmisiä että liikennettä on reilusti enemmän. Henkirikoksia 1950-luvulla tehtiin toki selvästi vähemmän kuin edellisellä vuosikymmenellä – lähes yhtä vähän kuin nykyaikana. Nykyihmiset saattavat tuntea olonsa turvattomammaksi kuin ennen, mutta se johtuu ennemmin pelkoa lietsovista iltapäivälehdistä kuin todellisista uhista.

Ratkaisuja, ratkaisuja

Vahteran kirjoituksessa esitetään ratkaisuja, joita en sen kummemmin lähde puimaan. Ehdotukset paperittoman turvapaikan hakijan rankaisemisesta, perheen yhdistämisen lopettamisesta ja valitusoikeuden poistamisesta ovat lähinnä surkuhupaisia, etenkin kun niitä vitsikkäästi yritetään pukea tasavertaisuuden kaapuun.

Yhtenä ehdotuksena on maahanmuuton pysäyttäminen ja sen sijaan pakolaisleirien pystyttäminen lähelle konfliktialueita. Jälleen unohtuu yksi asia: suurin osa pakolaisista on konfliktialueilla tai naapurimaissa jo nyt. Tänne tulee pakolaismäärästä murusia.

Pienenä huumorpalana Vahtera ehdottaa, että YK:n pitäisi rakentaa ja ylläpitää Afrikkaan pakolaisleirejä. Raha tähän tulee ilmeisesti urbaaniin tapaan seinästä, sillä kuten Jussi Nummelin Facebookissa toteaa, ainakaan länsimaat tai alueen öljyvaltiot eivät ole sellaiseen varoja antaneet.

Tässä yhteydessä viitataan mielellään myös Helsingin Sanomissa ilmestyneeseen Paul Collierin haastatteluun. Collier on epäilemättä fiksu mies, mutta miehen vuodatuksen jakeleminen todisteena siitä, että turvapaikkajärjestelmä pitäisi lopettaa, on aika lailla turhaa.

Keskustelu ihmisarvoisesta elämästä leirillä on vähän hassua, kun Collier samalla yhdistää siihen ajatuksen pakolaisleirien kylkeen rakennetuista länsimaisten yritysten teollisuuslaitoksista, josta voitaisiin laivata hyödykkeitä Eurooppaan tullivapaasti. Olenko oikeasti ainoa, joka näkee tässä aika raskaan hyväksikäytön riskin?

Väittäisin, että kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että pakolaisten auttaminen on tehokkainta, jos se tehdään lähialueilla. Kaikki ovat luultavasti yhtä mieltä siitä, että hyvin järjestetyt pakolaisleirit auttaisivat tilannetta. Ja ennen kaikkea: kaikki keskustelijat olisivat todennäköisesti äärettömän tyytyväisiä, jos pakolaisia ei lainkaan olisi eikä leirejä tarvittaisi. Me vain emme elä siinä maailmassa.

Dublinin sopimus

Lukuisien muiden tavoin Vahtera, samoin kuin Timo Soini (ps) ovat pitäneet kovasti ääntä Dublinin sopimuksesta. Kyseisen sopimuksen mukaan pääsääntöinen turvapaikkahakemuksen käsittelypaikka on se EU-maa, johon hakija ensimmäisenä saapuu.

Huomaamatta jää, että Dublinin sopimus ei ole mikään automaatti: se listaa useita periaatteita, joiden perusteella turvapaikan käsittelymaa valitaan. Niiden lisäksi se määrittelee, että valtio voi halutessaan viis veisata periaatteista ja käsitellä hakemuksen itse.

Paasikiven sanoin maantieteelle emme voi mitään, joten perussuomalaisille käy epäilemättä paremmin kuin hyvin, että konfliktialueita lähimpänä olevat maat kantavat raskaimman taakan. Samaan aikaan, kun ruikutetaan Kreikan huonosta taloudenpidosta ollaan siis halukkaita sysäämään sille kaikki kustannukset maan kautta saapuvista turvapaikanhakijoista – tai vaihtoehtoisesti tietenkin upottamaan veneet jo lähtörannassa.

Tosiasia on, että Suomi muiden mukana hyötyy globalisoitumisesta. Suurehko osa kaikesta kuluttamastamme, on kyse sitten hyödykkeistä tai ravinnosta, tulee ulkomailta. Ainakin toiveena on, että Suomi pystyy jatkossakin myös tarjoamaan jotain rahan arvoista rajojemme ulkopuolelle.

Turvapaikanhakua torppaavat innokkaat haluavat poimia rusinat pullasta. Ajella Lähi-idästä pumpatulla öljyllä. Ostaa kiinalaista elektroniikkaa, jonka raaka-aineet kaivetaan Afrikasta. Lähettää romut kehittyviin maihin lapsityövoiman purettavaksi ja kierrätettäväksi. Ja sulkea silmänsä kaikilta näiltä päätöksiltä sekä niiden seurauksilta.

P.S. Washington Post antaa muuten kirjoituksessaan tämänhetkisille puheille historiallista perspektiiviä.

P.P.S. Vahteran kirjoituksen loppuosassakin riittäisi puitavaa. Siinä lasketaan kustannuksia keksityillä luvuilla, arvioidaan ihmisten ikää valokuvista, kerrotaan huhupuheita totena ja muutenkin lupsakoita anekdootteja, puhutaan ristiin ja maalaillaan kauhukuvia – lietsotaan siis kevyin perustein juuri sitä turvattomuutta, josta Vahtera nykyaikaa moittii. Kannattaisikohan katsoa peiliin?


2015-08-28

Paxtonin fasismi

Puuhastelin tuossa omiani, kun vastaan käveli maininta Robert Paxtonista. Paxton on yhdysvaltalainen politiikan tutkija ja historioitsija, joka on erikoistunut Vichyn Ranskaan ja fasismiin. Omaa kieltään sivistymättömyydestäni tällä saralla kertoo, että en ole aiemmin kuullut miehestä.

Ensikosketus oli Paxtonin määritelmä fasismille:

Poliittisen toiminnan muoto, jota leimaa pakonomainen huoli yhteisön rappeutumisesta, nöyryyttämisestä sekä uhriksi joutumisesta, sekä tasapainottavat yhdenmukaisuuden, energian ja puhtauden kultit. Fasismissa laajan kansanosan kannattama kansallismielisten militanttien puolue toimii epävakaassa mutta tehokkaassa yhteistyössä perinteisen eliitin kanssa, hylkää demokraattisen yhteiskunnan vapaudet ja tavoittelee pelastavan väkivallan avulla, ilman eettisiä tai laillisia pidäkkeitä, sisäistä puhtautta ja ulkoista laajenemista.

Robert O. Paxton, The Anatomy of Fascism (2004)

Kun lähdin metsästämään tietoa, mikä Paxton on miehiään, päädyin Wikipedia-sivulle, jossa esitellään lyhyessä muodossa Paxtonin esittämät fasismin viisi vaihetta:

  1. Älyllinen tutkiskelu, jossa pettymys yleiseen demokratiaan ilmenee keskusteluna menetetystä kansallisesta elinvoimasta.
  2. Juurtuminen, jossa fasistinen liikehdintä saa poliittisen umpikujan ja vastakkainasettelun siivittämänä kansallista näkyvyyttä.
  3. Valtaannousu, jossa konservatiivit pyrkivät hillitsemään vasemmisto-opposition nousua jakamalla vallan fasistisen liikkeen kanssa.
  4. Vallan käyttö, jossa liike ja sen karismaattinen johtaja hallitsevat valtiota yhdessä valtiokoneiston, kuten poliisin, sekä perinteisen eliitin kuten papiston ja talouselämän merkkihenkilöiden kanssa.
  5. Radikalisoituminen tai hajaannus, jossa valtio radikalisoituu Natsi-Saksan tapaan tai lipuu perinteiseen autoritaarisuuteen fasistisen Italian tavoin.

Robert O. Paxton, The Five Stages of Fascism (PDF) (The Journal of Modern History 70, 1998)

Paxtonin paperi fasismin viidestä portaasta on mielenkiintoista luettavaa, hänen kirjansa epäilemättä vähintään yhtä mielenkiintoinen. Moderni länsieurooppalainen fasistinen liike olisi Paxtonin mukaan todennäköisesti sekulaari ja antisemitistinen, tai nykyään todennäköisemmin anti-islamistinen, itäeurooppalainen puolestaan uskonnollinen, antisemitistinen ja slavofiili.

Fasismin vaiheita lukiessa tekee kovasti mieli mallata niitä suomalaiseen yhteiskuntaan. Kannattaa kuitenkin olla tarkkana ja lukea määritelmä vielä kerran. Samalla on syytä muistaa Paxtonin huomio osasyystä, miksi fasismia on niin vaikea määritellä: sanaa viljellään aivan liikaa. Jokainen on jollekulle fasisti.

2015-08-21

Hugo 2015: Oheiskirjallisuus ja loppusanat

Kirjoittelin tuossa alkukesästä Hugo-palkinnoista ja pennuista. Muutaman oman näkemyksensä mukaan kaltoin kohdellun kirjailijan masinoima joukko äänestäjiä onnistui täyttämään Hugo-ehdokaslistat mielensä mukaisilla kirjoilla ja novelleilla.

Käsittelin romaanit ja novellit jo aiemmin tällä viikolla. Nyt on vuorossa SF-aiheeseen liittyvät teokset sekä loppusanat.

Paras aiheeseen liittyvä teos

Ken Burnside: The Hot Equations: Thermodynamics and Military SF

Burnsiden essee käsittelee scifin perustavaa laatua olevia ajatuksia, kuten tähtienvälistä matkustusta, avaruustaisteluita jne. termodynamiikan näkökulmasta. Lopputulos on, että nykytietämyksen perusteella ajatukset kiihkeätempoisista taisteluista suurilla nopeuksilla ja äkkiväärillä kurssinvaihdoksilla ovat täyttä utopiaa.

Kirjoitus vaikuttaa sinällään suhteellisen pätevältä lukuunottamatta yhtä järkyttävän isoa aukkoa: scifissä on kyse fiktiosta. Useimmissa kirjoissa tähtienvälinen matkustaminen hoituu niin sanotusti taiteellisella vapaudella: fysiikkaa ei juuri selitellä vaan se piilotetaan ennemmin hyperavaruuden kaltaisen kolean nimityksen taakse.

Olennaista on, että tämä riittää. Fiktiossa voi hyvin esitellä nykytiedon valossa mahdottomiakin asioita, ja useimmat lukijat ovat tyytyväisiä niin kauan, kun teoksen sisäinen maailma on edes jotakuinkin eheä.

Tedd Roberts: Why Science Is Never Settled

Lyhyehkö kirjoitus siitä, miten tiede toimii. Perusasiaa tieteen filosofiasta, jossa kirjoittaja hakee esimerkeiksi tieteen virheistä mm. maakeskeisen maailmankuvan ja humoraaliopin. Sopii ehkä kysyä, kuinka relevantteja kyseiset esimerkit ovat nykymerkityksisen tieteen kannalta – ja kun molemmat on kumottu, jää vähän epäselväksi, mikä se tieteen virhe oli.

Mukaan mahtuu myös muun muassa ilmastonmuutosdenialismia ja hiukan hämäriä ajatuksia siitä, mikä on ollut milloinkin tieteellinen konsensus. Kaiken kaikkiaan esseen lähtökohta on hyvä, mutta toteutus jää puolivillaiseksi ja pointti epäselväksi. Lisäksi tällä ei itse asiassa ole mitään tekemistä sen paremmin scifin kuin fantasiankaan kanssa.

Lou Antonelli: Letters from Gardner

Antonellin kirja kertoo Antonellin kirjailijan urasta ja hänen suhteestaan kustannustoimittaja Gadrner Dozoisiin. Omaelämäkerralliseen tarinan sekaan mahtuu myös joukko novelleja.

Harmi kyllä sen paremmin omaelämäkerralliset osat kuin novellitkaan eivät ole kovin kiinnostavia. Antonelli ei ole kovin tunnettu kirjailija eikä hänen elämässään tunnu tapahtuneen mitään, mikä vaatisi tarttumaan miehen elämäkertaan. Ilmeisesti Antonelli haluaa kuvata kehittymistään kirjailijana, joten novellien kyljessä on myös kustannustoimittajien kommentteja. Tämä tarkoittaa osaltaan myös, että osa kirjan novelleista ei onnistunut ylittämään SF-lehtien julkaisukynnystä. Oma harrastuneisuuteni ei riitä lukemaan tällaista materiaalia edes J. R. R. Tolkienin jäämistöstä. Miksi ihmeessä jaksaisin lukea sitä Antonellilta?

John C. Wright: Transhuman and Subhuman: Essays on Science Fiction and Awful Truth

Wrightin esseekokoelma on muutamaa muuta ehdokasta parempi siinä mielessä, että siinä ainakin on scifi-lähtöinen punainen lanka. Tämä lanka on kuitenkin lähinnä tekosyy päästä julistamaan ainoaa oikeaa totuutta. Wright on ilmeisen harras katolilainen, jonka uskon tulkinta on äärimmäisen konservatiivinen ja maailmankuva paikoitellen rasistinen ja misogynistinen.

Wrightin maailma jakautuu objektiiviseen hyvään ja pahaan, naisen ei pidä sotkeutua miehisiin juttuihin vaan pysytellä jalustalla, ja ihmisten pääasiallinen tavoite on päästä tästä murheen laaksosta taivaaseen. Tätä näkymää sotkevat vasemmistolaiset, kulttuurimarxilaiset, feministit ja muu roskajoukko. Moni essee kääntyy käsittelemään ihmiskunnan korruptoitumista neliportaisen mallin (Worldliness => Ideology => Spiritualism => Nihilism) mukaan.

Kirja on ilmeisesti koottu blogipostauksista. Jos kustannustoimittaja olisi ollut kartalla, samansisältöisiä esseitä olisi yhdistelty ja muusta sisällöstä täysin poikkeava (mutta aivan yhtä kehno) Hobbit-elokuva-arvio olisi heitetty pois kokonaan. Kirjasta tuskin olisi tullut yhtään miellyttävämpi, mutta ainakin se olisi lyhyempi.

Michael Z. Williamson: Wisdom from My Internet

Kirja tuli osana Hugo-äänestyspakettia, ja alkuun Williamson on lisännyt esipuheen, jossa kommentoidaan mm. Hugo-ehdokkuuden tuomia reaktioita. Kirjailija valittelee, kuinka ihmiset eivät ymmärrä hänen satiiriaan. Tämä lupaa hyvää itse sisällöstä.

Kyseessä kokoelma Williamsonin kommentteja, tweettejä ja muita onelinereita. Ne kuvaavat ehkä Williamsonia ihmisenä, mutta minkäänlaista koherenssia kirjassa ei ole. Mukaan mahtuu aivan liikaa jenkkien puoluepolitiikkaa, mukahassua kommentointia ja kierrätettyjä vitsejä, mutta scifistä ja fantasiasta tässä ollaan kaukana.

Niin kuin epäilemättä voi arvata, yksikään ehdolla olleista teoksista ei minun mittarillani ole edes lähellä Hugo-palkintoon vaadittavaa tasoa.

Toteutuuko pentujen tavoite?

Puppy-kirjailijat perustivat liikkeensä vastustaakseen Hugo-palkintojen nykyistä trendiä. Agitaattoreiden mukaan palkinnot jaetaan ulkokirjallisten ansioiden perusteella: kirjoissa keskitytään vasemmistolaiseen ja liberaaliin sanomaan juonen sijaan, ja niin kirjailijat kuin heidän kirjojensa hahmotkin edustavat erilaisia marginaaleja: naisia, etnisiä vähemmistöjä, sukupuolivähemmistöjä jne.

Aiheesta on kirjoitettu lukemattomia blogipostauksia, ja argumentit eivät varsinaisesti pidä vettä (spoiler: naiset ovat edelleen selvä vähemmistö Hugo-voittajissa). Vaan sellaistahan se on, kun tunteet menevät ohi analyyttisen ajattelun.

Perusvirhe koko ajattelussa on olettaa, että Hugo-ehdokkaat ja -voittajat päätetään esimerkiksi kustantajien sanelemana. Puppy-projektin olemassaolo osoittaa ajatuksen virheellisyyden: pennut pääsivät vaikuttamaan ehdokkaisiin, koska Hugo-palkintojen ehdokasasettelu ja voittajaäänestys ovat avoimia kaikille Worldconin jäsenille, ja jäseneksi pääsee kohtuullisella jäsenmaksulla. Pentujen kannalta valitettava tosiasia on, että viime vuosien Hugo-voittajat ovat ihan oikeasti pidettyjä kirjoja ja novelleja.

Masinointia ei voi hyväksyä, mutta sen olisi kenties voinut sietää, jos pennut olisivat pitäneet kiinni tavoitteistaan ja rummuttaneet omien ihanteidensa mukaisia teoksia: rehellistä miekkaa ja magiaa ja avaruustaistelua, jossa hyvin kirjoitettu suoraviivainen toiminta kaappaa mukaansa eikä syvällisempää sanomaa jää edes kaipaamaan. Vaan kun ei. Tarjolla on keskinkertaisia ja keskeneräisiä kertomuksia novelleina, uskonnollista paatosta, ylipitkää avaruusoopperaa.

Viimeistään yllä esiteltyyn oheiskategoriaan tultaessa on selvää, että sen paremmin Puppy-äänestäjät kuin ehdokaslistan kokoajakaan (terkkuja vaan Brad R. Torgersenille) ei ole ehdokkaita lukenut. Mitenkään muuten ei voi selittää Wisdom from My Internetin kaltaisen ripulin päätymistä scifimaailman arvostetuimman palkinnon ehdokaslistoille. Vaikka pentujen valituksissa olisi jotain perää, tällä ehdokaskattauksella tuli lähinnä pissittyä omiin muroihin.

Hugo-palkintojen uskottavuuden kannalta paljon riippuu siitä, onnistuiko masinointi myös varsinaisessa palkintoäänestyksessä, ketkä päätyvät voittajiksi lauantaina, ja jatkuvatko Puppies-kampanjat tulevina vuosina. Ehdokasasettelun ääntenlaskentaan on joka tapauksessa luvassa konkreettisia muutoksia: tämän vuoden Worldconissa, Sasquanissa, käsitellään E Pluribus, Hugo -ehdotusta, jolla pyritään vähentämään tulevina vuosina masinoinnin mahdollisuuksia.

2015-08-19

Hugo 2015: Novellit

Kirjoittelin alkukesästä Hugo-palkinnoista ja pennuista. Muutaman oman näkemyksensä mukaan kaltoin kohdellun kirjailijan masinoima joukko äänestäjiä onnistui täyttämään Hugo-ehdokaslistat mielensä mukaisilla kirjoilla ja novelleilla.

Vaikka eilen käsittelemäni parhaan romaanin kategoria on kirkkaasti Hugojen tunnetuin palkinto, myös lyhyempimuotoista kirjallisuutta palkitaan. Hugo-palkintoja jaetaan romaanin lisäksi novellihkoille teoksille kolmessa eri sarjassa: pienoisromaaneissa, pitkissä novelleissa ja novelleissa. Tilan säästämiseksi käyn noiden sarjojen ehdokkaat läpi tässä postauksessa.

Paras pienoisromaani

Tom Kratman: Big Boys Don't Cry

Kratman kirjoittaa tiukkaa sota-scifiä. Tällä kertaa pääosassa on tekoälykäs tankki, Magnolia, joka erotetaan ensin miehistöstään ja työnnetään sitten jatkuvasti epämääräisempiin tehtäviin edistämään ihmiskunnan ahneuden asiaa.

Kirjan näkökulma on hyvin mustavalkoinen: päähenkilö Maggie on tankkinakin ainut inhimilliseltä vaikuttava henkilö, kun taas ihmiset ovat poikkeuksetta ahneita, korruptoituneita sadisteja. Taistelut seuraavat toistaan, ja jokainen piirtää uuden viivan karikatyyriin, josta ei koskaan muodostu mitään mielenkiintoista.

John C. Wright: The Plural of Helen of Troy

Wrightin tarina sijoittuu aikamatkailijoiden kaupunkiin: eri kaupunginosissa on ihmisiä eri kulttuureista ja eri aikakausilta. Tyylilaji on synkkä dekkaritarina: päähenkilö on yksityisetsivä, joka saa tehtäväkseen estää kaupungissa elävän Troijan Helenan murhan. Tarina vilisee tunnettuja henkilöitä.

Aikamatkustus tuppaa tekemään tarinan kuljetuksesta kiharaista, mutta tämä ei Wrightille riitä: hän pistää lukijan pollan lopullisesti sekaisin kirjoittamalla kirjan käänteisessä järjestyksessä. Harmi vain, että myöskään kirjailija itse ei pysy kärryillä. Välillä tarina muistuttaa käänteistä päiväkirjaa, välillä päähenkilö tuntuu tietävän, mitä tulevaisuudessa – siis kirjan aiemmilla sivuilla – tapahtuu.

Tarinassa on melkein toimiva juoni, joka valitettavasti jää epäonnistuneen kikkailun alle.

Arlan Anderson: Flow

Flow kertoo uteliaasta nuorukaisesta, joka haluaa nähdä maailmaa. Ristin perhe myy jäätä elääkseen, ja niinpä hän lähtee jäävuorikuljetuksen mukana jäätikköalueilta etelään. Ristin matkassa olisi puitteet olosuhteista johtuvien kulttuurierojen käsittelyyn, mutta käytännössä kirja käy nopeasti puuduttavan tylsäksi matkakertomukseksi, jossa Rist toistelee mielessään samoja huomioita kerran toisensa jälkeen ja heittää välillä sekaan sopivaksi katsotun määrän modernia seksismiä.

Keskellä kirjaa päähenkilö yllättäin päättää ryhtyä varkaaksi ja joutuu pakenemaan lain pitkää kouraa. Hän lähtee väärään suuntaan... ja siihen tarina sitten päättyykin. Flow on selvä jatkokertomus (sen henkilöt esiintyvät yhdessä Andersonin aiemmassa novellissa), jota ei ole edes yritetty paketoida yksinään luettavaksi kokonaisuudeksi.

John C. Wright: One Bright Star to Guide Them

Wrightin toinen ehdokas pienoisromaanien sarjassa on Narnia-pastissi. Neljä lasta löysi tien lumottuun valtakuntaan, mutta nyt heistä on tullut aikuisia, ja yksi on jo ehtinyt kuolla. Valtakunta on unohtunut, kunnes yksi entisistä lapsista näkee laskuhumalassa puhuvan kissan.

Kirjassa ei varsinaisesti tapahdu juuri mitään; sen sijaan henkilöt käyvät kankeita vuoropuheluja, joissa he kertovat, mitä kulisseissa on tapahtunut. Tämä olisi jotenkuten ymmärrettävää menneisyyteen hyppelehtivissä osissa, mutta samaa kerrontatyyliä käytetään myös nykyhetken tapahtumille. Mukaan mahtuu myös koko nippu uskonnollisuutta, aborttikritiikkiä, luomiskertomusta ja lopulta myös Messias.

John C. Wright: Pale Realms of Shade

Wrightin kolmannessa ehdokkassa päähenkilö on haamuetsivä. Hän on tätä kahdessakin mielessä: työnkuvaan kuului erilaisten henki- ja taruolentojen jahtaaminen Baba Yagasta alkaen, ja heti kirjan alussa selviää, että päähenkilö on murhattu.

Kirjan juonta on vaikea kuvailla, sillä sitä ei oikeastaan ole. Sen sijaan Wright vyöryttää sivuille sekavan liudan tarinanpalasia, jotka liittyvät päähenkilön, hänen vaimonsa ja yksityisetsiväpartnerin elämään ja henkilösuhteisiin. Lopulta kuitenkin totuus paljastuu: päähenkilökin on syntinen, jota Saatana viekoittelee, ja ainut tapa pelastua on rukoilla, tunnustaa syntinsä ja saada armo.

Paras pitkä novelli

Gray Rinehart: Ashes to Ashes, Dust to Dust, Earth to Alluvium

Rinehartin novelli seuraa Alluviumissa sijaitsevaa siirtokuntaa, jossa ihmiset ovat päässeet ensikosketukseen liskomaisen muukalaislajin kanssa. Harmi kyllä muukalaiset ovat ihmisiä edistyneempiä ja pakottavat siirtokunnan pian ikeensä alle.

Tarina keskittyy kuolevan miehen kapinaan sortajia vastaan. Novellissa on orastava idea ja kelvollista kerrontaa, mutta tarina jää pahemman kerran kesken. Piikkipaikalle sen nostaa yksinkertaisesti se, että muut ehdokkaat sarjassa ovat poskettoman huonoja.

Rajnar Vara: The Triple Sun: A Golden Age Tale

Triple Sun kertoo kolmesta vastavalmistuneesta avaruustutkijasta, jotka hölmöilynsä takia joutuvat vieraalle planeetalle purkamaan tutkimusretkikuntaa. Pienellä lisähölmöilyllä saadaan aikaan jännitettä: mikäli kolmikko ei saa retkikunnalle jatkoaikaa, heidän uransa päättyy ennen kuin se on alkanutkaan.

Planeetalla on omalaatuisia elämänmuotoja, ja erinäisten vihjeiden perusteella retkikunta on päätellyt, että ainakin yksi elämänmuodoista on älykäs. Kontaktia ei kuitenkaan ole saatu.

Melko perinteisen scifiseikkailun henkilöt ovat epäuskottavia, muukalaiset naurettavia ja vuosikausia vierasta planeettaa tutkineen retkikunnan jäsenet ilmeisesti tyhmiä kuin saappaat.

Thomas Olde Heuvelt: The Day the World Turned Upside Down

Mitä tapahtuu, kun painovoima kumoutuu? Heuveltin novellin päähenkilö tulee tyttöystävänsä jättämäksi, ja kuin sattuman oikusta käy niin, että maailma kääntyy kirjaimellisesti ylösalaisin. Päähenkilö päättää lähteä nurinkurisessa maailmassa exänsä luo palauttamaan hänelle jäänyttä kultakalaa.

Valitettavasti päähenkilö on vastenmielinen nilkki eikä Heuvelt saa novellin perusajatustakaan toimimaan. Kirjailija yrittää kääntää vertauskuvan kirjaimelliseksi mutta ei tee sitä johdonmukaisesti: tässä maailmassa juoni määrää, mitä esineitä painovoima koskee. Ihmiset ja kylpyammeet lentävät avaruuteen, mutta maapallo pysyy kasassa, ilmakehä säilyy edelleen sen ympärillä, joet jatkavat juoksuaan. Miksi?

Edward M. Lerner: Championship B'tok

Ihmiskunta on levittäytynyt koko aurinkokuntaan, mutta sillä on seuraa: Barnardin tähden aurinkokunnasta on saapunut yksittäinen k'vithien klaani, joka on ennen novellin tapahtumia käynyt ihmisten kanssa sotaa. K'vithit hävisivät ja ovat nyt puolittaisessa vankeudessa Uranuksen kuussa Arielissa. Osittaisesta autonomiasta huolimatta k'vithit eivät ole kovin tyytyväisiä.

Lernerin tarinankerronta on suhteellisen sujuvaa, kuvattu maailmakin uskottava. Ongelma on, että tarinaa kehitellään usealla rintamalla, joista osa hylätään välittömästi. Vielä isompi ongelma on, että mitään ei saateta loppuun: Championship B'tok ei ole novelli vaan tarinanpalanen, jossa ei ole selvää jatkumoa. Se voisi yhtä hyvin loppua kesken lauseen.

Michael F. Flynn: The Journeyman: In the Stone House

Kuvittelen Flynnin tarinan sijoittuvan jonnekin Pohjois-Amerikan preerioille: päähenkilössä on alkuperäiskansan vivahdetta ja teknologia on menneiltä vuosituhansilta, vaikka paikoitellen viitataankin johonkin kehittyneempään.

Tämä on ainut novelli, jonka lukeminen jäi kesken. Ilmeisesti Flynn on kirjoittanut Journeyman-tarinoita enemmänkin, ja niinpä novelli hyppää keskellä tarinaa – ja lopulta myös hyppää siitä pois. Eri heimoista kotoisin olevien henkilöiden taustaa korostetaan käytetyillä murteilla. Kieli ei kuitenkaan sovi puhujiensa suuhun ja sen lukeminen käy tarpeettoman rasittavaksi.

Paras novelli

Kary English: Totaled

Päähenkilö on aivotutkija, joka kuolee onnettomuudessa – ja herää sitten omassa labrassaan koekappaleena. Ajatus aivoista purkissa ei ole aivan uusi, ja väistämätön rappio on kuvattu mielestäni paremmin vaikkapa Daniel Keyesin klassikossa Kukkia Algernonille. Novelli on kuitenkin vähintäänkin mukiinmenevä.

Steve Rzasa: Turncoat

Jälleen yksi tarina, jossa kehittynyt tekoäly, tällä kertaa tehokas taistelulaiva, kehittää itselleen omantunnon, tunnistaa sisimmässään tekemänsä virheet ja pienen peilailun jälkeen hyppää vastustajan leiriin.

Steven Diamond: A Single Samurai

A Single Samurai on japanilaista mörköoopperaa: jättihirviö herää yllättäin, ja jää yksittäisen miekkasankarin tehtäväksi pysäyttää kaupunkeja tuhoava kauhistus. Tarina tuo mieleen tietyt Marvelin Wolverine-sarjakuvat, joissa Logan tekee sitä mitä parhaiten osaa pohtien samalla syvällisiä. Diamondin tarinasta kuitenkin puuttuu toiminta, syvällinen pohdinta ja kauniit kuvat.

Lou Antonelli: On a Spiritual Plain

Antonellin novelli kertoo planeetasta, jossa kuolleet elävät. Paikallisten muukalaisasukkaiden kulttuuri ja jopa fysiologia on mukautunut ilmiöön, mutta ihmisillä ymmärrettävästi on asiassa pureskeltavaa. Ajatus erikoisen magneettikentän vangitsemista sieluista on mielenkiintoinen, mutta Antonelli ei oikein onnistu hyödyntämään ideaansa. Jokseenkin jännittävää on myös, että keskushenkilönä on pappi, jolle kuolleen toverin haamun kohtaaminen ei tuota minkäänlaisia uskonkriisiä tai oikeastaan edes ajatuksia uskosta.

John C. Wright: The Parliament of Beasts and Birds

Vahvan kristillisessä novellissa ihminen on kadonnut maailmasta, ja eläimet kokoontuvat pohtimaan, miten valta jaetaan. Vaikka eläinten välillä on pientä kiistaa, kaikki ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, että luomiskertomus on totta, ja kaiken pahan alku ja juuri on nainen.

Yksi puppy-klikin valituksen aiheista on ollut ns. message fiction: Hugo-mittelöissä ovat pärjänneet kirjat, joissa halutaan ajaa agendaa hyvän tarinan sijaan. Erityisesti Wrightin paikoitellen propagandaksi yltyvällä uskonnollisuudella kyllästetyt novellit antavat kuitenkin ymmärtää, että itse asiassa agenda on ihan ok, kunhan se on riittävän konservatiivinen.

Ehdokkaista turhan moni on vain pala isompaa teosta eikä edes yritä muodostaa itsenäistä kokonaisuutta. Äänestin novellit kaikissa kategorioissa kirjaamaani järjestykseen, mutta ykkössijalle pääsi poikkeuksetta No Award. Jos maailmassa on oikeutta, ainut etäisesti palkinnon kulmaan ylettyvä lienee Kary Englishin Totaled.

P.S. Big Boys Don't Cry ja Turncoat käsittelevät molemmat tekoälyn inhimillisyyttä, oikean ja väärän tunnistamista ja lopulta tuon koneessa kukkaan puhjenneen moraalin toteuttamista. Parempia esityksiä suurin piirtein samasta aiheesta lienee pilvin pimein. Pitkän kaavan mukaan aihetta lähestyy vaikkapa Ann Leckien Ancillary Justice, lyhyemmässä muodossa parempaa työtä tekee vaikkapa David D. Levine novellissaan Damage.

2015-08-18

Hugo 2015: Paras romaani

Kirjoittelin tuossa alkukesästä Hugo-palkinnoista ja pennuista. Muutaman oman näkemyksensä mukaan kaltoin kohdellun kirjailijan masinoima joukko äänestäjiä onnistui täyttämään Hugo-ehdokaslistat mielensä mukaisilla kirjoilla ja novelleilla.

Päätin tuolloin lukea mahdollisimman monta ehdokasta, jotta kehtaan hyvällä omallatunnolla osallistua varsinaiseen palkintoäänestykseen ja omalta osaltani vaikuttaa siihen, kenelle palkintoja jaetaan. Onnistuinkin kohtalaisen hyvin: varsinaisista kirjallisuuspalkinnoista lukematta jäivät ainoastaan John W. Campbell -palkintoehdokkat. JWC-palkinto ei ole varsinainen Hugo-palkinto, mutta se jaetaan Hugojen yhteydessä parhaalle uudelle kirjailijalle.

Kun Hugot tulevana viikonloppuna jaetaan, ajattelin kirjoittaa lyhyesti omat mielipiteeni kirjoista ja novelleista. Pyrin kirjoittamaan epämääräisesti mutta jos spoilereilta haluaa välttyä, kannattaa tämä kirjoitus ehkä jättää lukematta.

Paras romaani

Ann Leckie: Ancillary Sword

Ancillary Sword kertoo miehistönkuljetusaluksesta, joka muuttui ihmiseksi. Kyseessä on sarjan toinen osa; ensimmäinen, Ancillary Justice, voitti Hugo- ja Nebula-palkinnot viime vuonna, ja trilogian päättävä Ancillary Mercy julkaistaan loppuvuodesta.

Ancillary Sword on kirjana huomattavasti edeltäjäänsä suoraviivaisempi. Se pysyy tiukasti kiinni (romaanin) nykyhetkessä ja seuraa johdonmukaisesti päähenkilö Breqia. Kirjan alussa kerrataan ehkä turhankin paljon ensimmäisen osan tapahtumia. Tämä tekee kirjasta itsenäisemmän, mutta koska itse olin vasta lukenut Ancillary Justicen, toisto oli hiukan häiritsevää. Kirja myös vaihtaa jonkin verran suuntaa: siinä, missä Justicesta oli luettavissa tekoälyn inhimillistyminen, Swordissa korostuvat Breqin yli-inhimilliset ominaisuudet, jotka edelleen erottavat hänet ihmisistä.

Tästä huolimatta kirja on erinomaista scifiä. Se ei ole yhtä uutta ja yllättävää kuin Ancillary Justice, mutta se on vetävästi kirjoitettu, uskottava jatko yhdelle viime vuosien parhaista scifi-romaaneista.

Katherine Addison: The Goblin Emperor

The Goblin Emperor kertoo haltiakeisarin syrjään sysätystä pojasta, joka sattuman takia nousee valtaistuimelle. Kaiken muun hyvän lisäksi pojan äiti oli menninkäinen, joihin suhtaudutaan keisarikunnassa vähintäänkin karsaasti.

Kirja etenee jouhevasti vaikkakin hitaasti. Toimintaa ja väkivaltaa on vähän, enemmän keskitytään hovipolitiikkaan. Päähenkilö Maia on itsestään epävarma, korostetun empaattinen, kuunteleva ja kaikin tavoin hyvään pyrkivä hallitsija. Tämä tekee kirjasta positiivisella tavalla epätyypillisen, mutta toisaalta se jättää myös päähenkilöstä hiukan särmättömän vaikutelman.

Kirjan maailma on jonkinlainen steampunkahtava fantasiamaailma, jossa esiintyy haltioita, menninkäisiä, uskonnollisuutta ja lentäviä laitteita. Maailma on hyvin rakennettu mutta vajavainen: haltioiden ja menninkäisten välinen skisma olisi kaivannut tarkempaa kuvailua. Ainakaan tämän hetken tietojen perusteella jatkoa ei ole luvassa, joten yhteen kirjaan on tyytyminen.

Kevin J. Anderson: The Dark Between the Stars

The Dark Between the Stars on ison mittakaavan avaruusoopperaa: se aloittaa trilogian, joka on jatkoa Andersonin aiemmalle seitsemän kirjan The Saga of Seven Suns -sarjalle. Lähes 700-sivuinen ensimmäinen osa lähtee hitaasti liikkeelle mutta parantaa kuitenkin vauhtia lopun lähestyessä.

Ensimmäisen saagan lukeminen luultavasti helpottaa kirjaan orientoitumista, mutta en kokenut sitä välttämättömäksi – itselleni The Dark Between the Stars on ensimmäinen kosketus Andersoniin. Sen sijaan itse kirjan rakenne on sirpaleinen. Kirja on jaettu lyhyisiin lukuihin, jotka kertovat tapahtumista aina yhden henkilön näkökulmasta. Koska henkilögalleria on laaja, juoni etenee yhtä aikaa monella eri rintamalla, eikä henkilöihin juuri pääse syntymään minkäänlaista suhdetta.

Myönnettäköön, The Dark Between the Stars olisi luultavasti parempi kirja, jos se olisi 250 sivua lyhyempi. Nykyiselläänkin se on kuitenkin vähintäänkin mukiinmenevää perusscifiä.

Jim Butcher: Skin Game

Skin Game on kirjoista ainut, jota en lukenut kokonaan; sen sijaan luin Hugo-äänestyspaketissa tulleen satakuntasivuisen viipaleen kirjan alusta, minkä kustantaja oli katsonut riittäväksi otokseksi edustamaan kirjaa tässä kisassa.

Ja riittäähän se. Butcher kirjoittaa menevää toimintafantasiaa, joka imaisee mukaansa ja saa herkästi ahmimaan. Kirja osoittaa oivasti, että Puppy-ehdokkuus ei missään nimessä tarkoita kirjoitustaidottomuutta.

Samaan aikaan on kuitenkin todettava, että kyseessä on Dresden Files -sarjan 15. osa. Sarjassa on ehtinyt sattua ja tapahtua, ja kirja jatkuu ilmeisesti suurin piirtein suoraan edellisen kirjan lopusta. Tarina itsessään on ehkä itsenäinen, mutta iso nippu henkilöitä on jo sarjan aiemmissa osissa esiteltyjä.

Cixin Liu: The Three-Body Problem

The Three-Body Problem on itse asiassa julkaistu vuonna 2008; tämän vuoden Hugo-arvontoihin se päätyi, sillä se julkaistiin ensimmäistä kertaa englanniksi viime vuonna. Kyseessä on Kiinassa ilmeisen suositun scifi-trilogian ensimmäinen osa.

The Three-Body Problem alkaa kulttuurivallankumouksesta, mutta sangen pian siirrytään nykyhetkeen, jossa tiedeyhteisöä kuohuttaa useiden tunnettujen tieteilijöiden kuolemat ja itsemurhat. Tapahtumien keskelle puolivahingossa joutuva nanofyysikko Wang Miao päätyy avustamaan poliisia ja armeijaa kuolemien selvittämisessä. Paljastuu, että taustalla on maailman valloitusta suunnittelevat muukalaiset.

Kirjan alkuosa on ennemmin murhamysteeri kuin scifiä. Kulttuurivallankumoukseen sijoittuvat kohtaukset ovat pysäyttäviä ja osa käsitteistä ennestään tuntemattomia, mutta kääntäjä Ken Liu onnistuu avaamaan kulttuuria vähintäänkin tyydyttävästi. Itse teksti sen sijaan on kankeaa ja töksähtelevää – en tiedä, onko vika käännöksessä vai alkuperäismateriaalissa. Siihen kuitenkin tottuu hiljalleen.

Kun muukalaiset astuvat areenalle, kirja hajoaakin sitten totaalisesti. Sivut täyttyvät dialogista, jossa kaksi muukalaista keskustelee itselleen itsestäänselvyyksistä, jotta kirjailija pääsee selittämään muukalaismaailmaa ja -teknologiaa lukijalle. On vaikea keksiä mitään järkevää syytä tälle rakenteelle.

Vielä isompi ongelma on, että hard scifiksi kuvaillun kirjan tiede on naurettavaa. Tietokoneita rakennetaan lippuja nostelevista sotilaista. Protonista pyöräytetään kaksiulotteinen, planeetan peittävä taso, jolle etsataan virtapiirejä avaruusaluksilla. Tässä pyöräytyksessä tehdään pari virhettä, ja niinpä ensimmäisestä protonista syntyy yksiulotteista lankaa, toisesta kolmiulotteisia kappaleita... Kirjassa käytetään kyllä tieteellistä jargonia, mutta ei se uskottavaa ole.

Yllä esitetty järjestys oli myös se, jonka rustasin omaan äänestyslappuuni; kaksi viimeistä kirjaa sijoitin No Award -vaihtoehdon alapuolelle. Oletan kuitenkin olevani vähemmistössä. The Three Body Problem tuntuu olevan siinä määrin sekä puppy- että yleisäänestäjien suosiossa, että se saattaa hyvinkin pokata parhaan scifi-romaanin palkinnon.

P.S. Ancillary Justicen Hugo-voitto on yksi konservatiivisen puppy-klikin todisteista sille, miten palkinto on ylisuvaitsevaisten liberaalien mädättämä; kirjan päähenkilö kun ei ymmärrä tai tunnista sukupuolten välisiä eroja, ja Leckie kuvastaa tätä käyttämällä henkilöistä yleispronominia "she". Kyse on sinällään sivujuonteesta, mutta sanavalinta herätti huomaamaan, miten kirjaa lukiessakin tulee tehtyä perusteettomia oletuksia. Näkisin mielelläni Leckien kirjat suomennettuina, ja olisin kiinnostunut näkemään, miten tämä aspekti kääntyy. Vaikka suomessa ei ole sukupuolipronomineja, sukupuoleen liittyviä asenteita riittää.

P.P.S. Monessa verkossa näkemässäni arvostelussa The Dark Between the Starsia haukutaan pitkäpiimäiseksi ja henkilömäärää kohtuuttomaksi. Menneistä Hugo-ehdokkaista kuitenkin löytyy muun muassa niin kaukaa kuin viime vuodelta Robert Jordanin Wheel of Time -sarja (14 osaa, 12 000 sivua) ja George R. R. Martinin mannerlaattamaisesti etenevät A Dance With Dragons (2012) ja A Feast for Crows (2006). Vaikka Anderson-kritiikillä onkin pohjaa, saattaa olla, että arvioihin on päässyt vaikuttamaan myös se, että TDBtS pääsi kisaan puppy-listausten ansiosta.

2015-08-17

Lainsuojaton kansan siunauksella

Viime viikolla sattui ikävä liikennetapaus, jossa pyöräilijä menetti henkensä. Silminnäkijöiden mukaan autoilija ohitti pyöräilijän, kiilasi pyörän kumoon ja päälle päätteeksi pakeni paikalta. Teko vaikutti tahalliselta.

En aio linkittää uutisiin; aiheesta on kirjoitettu jokaisessa kynnelle kykenevässä mediassa. Sen sijaan ajattelin nostaa esiin muutamia kommentteja, joita tuli vastaan Helsingin Sanomien uutisointia lukiessani.

Mitä on nyt tän kesän mittaan seurannu niin kyllä noilla sukkahousutrikoohemmoilla olis parantamisen varaa ja PALJON!! [...]


[...] Tietämättä enempää tästä kyseisestä tapauksesta, haluan kuitenkin peräänkuuluttaa pyöräilijöiltä liikennesääntöjen noudattamista ja kohteliasta liikennekulttuuria. [...]


Luin tämän tarinan. Lopputulos hyvin surullinen. Niin myös se osuus josta kaikki alkoi. "Pyöräilijä ohitti autoilijan". [...]


Pyöräilyyn ajokortti niin alkaa sujumaan. [...]


Jospa ne pyöräilijät nyt rupeis pikkasen ajattelee että se auto voittaa aina , eiköhän siel pitäisi kaikkien kunnioittaa toisiaan, mutta kyl täytyy sanoa et pyöräilijät ei kunnioita kun itseään .

FB-kommentit HS-artikkeliin Autoilija pakeni kuolonkolarista – pyöräilijät muistivat surmansa saanutta Helsingissä, 13.8.

[...] Ja paljonko vauhtia riittää aiheuttamaan vakavia vammoja kaatuessa? Jos pyöräilijä olisi ajanut vain 10-15 km/h olisivatko vammat jääneet vähäisemmiksi? [...]


Pyöräilijät ovat paljon pahempia häriköitä liikenteessä kuin autoilijat . Itse pyöräilen päivittäin ja törmään jatkuvasti näihin "kilpapyöräilijöihin" joiden ajokäytös on erittäin agressiivinen !


Minä taas puolestani näen joka päivä Silyasaarenkadulla,Ympyrätalon ja Pitkänsillan välillä mistään piittaamattomia pyöräilijöitä,joille muut jalkakäytävän kulkijat ovat pelkkä optinen harha ja vaiva, joita pitää väistellä. [...]

Pyöräilijä kuoli auton alle Helsingissä – risteyksen vaarallisuus tiedettiin ja parannus on valmisteilla, 14.8. kommentit HS.fi-sivustolla.

Pyöräilijänkin ois hyvä tietää liikennesäännöt kun kerran joutuvat ajamaan siellä missä autotkin. Moottoripyörän ja auton on väistettävä esim. bussia, mutta ei taida moni ajokortiton pyöräilijä sitäkään tietää.

FB-kommentit Nyt.fi-artikkeliin Pyöräilijän kuolema auton murjomana Töölössä: tämä kaikki on tapahtunut 17.8.

Ajoikohan menehtynyt pyöräilijä kilpaa auton kanssa. Tuota nimittäin tapahtuu usein.


On se kumma että sinne autojen sekaan on pakko tunkea polkupyörällä. Pyöräilijöiden suhteellisuudentaju on kadonnut täysin kun ollaan niin "trendikkäitä".

Saman artikkelin kommentit Nyt.fi-sivustolla.

Pyöräilijät järjestivät sunnuntaina muistokulkueen kuolleelle pyöräilijälle... Ja niinhän siinä kävi, että pyöräletkan sekaan ja osittain päälle ajoi kiireinen bussikuski.

Bussikuskin kommentti tapahtuneeseen: Jos olisin tiennyt, en olisi sinne ajanut. Uutista kommentoitiin Facebookissa ja Helsingin Sanomissa muun muassa näin:

Ottamatta kantaa kumpaankaan onnettomuuteen, niin kyllä pyöräilijät stadissa ovat aika usein röyhkeitä, eivätkä tiedä tai halua toimia liikennesääntöjen mukaan. Monesti ajetaan ajotiellä, vaikka pyörätiekin olisi käytössä.


Ajan itse taksia Helsingissä ja työssäni näen joka päivä autoihin verrattuna huomattavasti enemmän pyöräilijöitä, jotka eivät noudata liikennesääntöjä. [...]


Minua pyöräilijät oikeasti pelottavat liikenteessä. Käyttäytyvät usein täysin arvaamattomasti. [...]


99,9% varmuudella pyöräilijä on ollut "kuolleessa kulmassa", josta linja-auton kuljettajan on ollut mahdoton häntä edes havaita.. [...]

FB-kommentit HS-artikkeliin Bussi törmäsi pyöräilijöiden mielenosoituskulkueeseen Mannerheimintiellä 16.8.

Auton ja polkupyörän omistavana koiran ulkoiluttajana toivoisin, että myös pyöräilijät noudattaisivat sääntöjä. Kävely-pyörätiellä takaa hurjaa vauhtia tuleva raivopäinen pyöräilijä on aina yhtä ikävä yllätys etenkin kun äänimerkin käyttö tuntuu olevan ylivoimaisen vaikeaa.


Liikennesääntöjä pitää kaikkien noudattaa, mutta monet pyöräilijät eivät niitä tunne tai niistä välitä. [...]


Nämä osallistujat eivät taida välittää kuolleesta pyöräilijästä vaan omasta egostaan ja uhostaan. Kyllä se uutinen pyöräilijän surmasta pysäytti jokaisen suomalaisen ilman tällaista puppua.

Tämä mielenilmaus on taas tätä vihervasurien spontaania narsismia, "meillä on unelma, katsokaa kuinka hyviä me olemme".

Saman artikkelin kommentit HS.fi-sivustolla.

Hävetkää nyt edes vähän

Kerrataan: kyseessä on siis tapaus, jossa autoilija ja pyöräilijä – ilmeisesti jo aiemman läheltä piti -tilanteen ja sitä seuranneen sanaharkan jälkeen – lähtivät liikennevaloista. Pyöräilijä ehti edelle, autoilija ohitti, kiilasi ja törmäsi pyöräilijään niin, että tämä kaatui. Autoilija pakeni paikalta, pyöräilijä kuoli vammoihinsa sairaalassa. Nyt autoilija on vangittu surmasta epäiltynä.

Helsingin Sanomien uutisissa ja otsikoissa puhutaan pyöräilijän kuolemasta ja kuolonkolarista. Tästä huolimatta kommenttiraita täyttyy ihmisistä, joilla on pakottava tarve haukkua onnettomuudessa kuolleen henkilön viiteryhmää.

Eikö ihmisillä ole minkäänlaista tilannetajua? Ei mitään käsitystä tahdikkuudesta tai sopivuudesta? Ei minkäänlaista kunnioitusta?

Listaa täydentää bussikuski, joka harmittelee, että ei tiennyt kulkueesta – ikään kuin kaistalla polkevien pyöräilijöiden päälle puskeminen normaalitilanteessa olisi ok.

Nämä kommentit kertovat karua kieltä synkkääkin synkemmästä asennevammasta. Uhrista pitää saada ainakin osasyyllinen, vaikka väkisin. Käskisin katsomaan peiliin, mutta se taitaa olla ajanhukkaa; nämä jampat ja jampattaret kehtaavat laukoa kuonaansa omalla nimellään ja naamallaan Facebookissa, joten tuskin mieli siitä mihinkään muuttuu.

P.S. Muutama neropatti kommentoi, kuinka autoilijaa ei ole vielä tuomittu ja medialla on liipaisin liian herkässä. Tässä yhteydessä sillä ei ole mitään väliä: toinen osapuoli kuoli. Juuri nyt ei tarvitse aukoa päätä.

P.S.S. Joku voi sanoa, että kyse on vain äänekkäästä vähemmistöstä. Vaan sama asenne näkyy myös oikeuslaitoksessa: keväällä Porin käräjäoikeus päätti, että keltainen viiva on arvokkaampi kuin pyöräilijä.


2015-08-14

Uskonnonvapautta kouluopetukseen

Parin viime kuukauden aikana olen parikin kertaa keskustellut kouluista ja uskonnonvapaudesta. Kun eilen sattui käynnistymään kansalaisaloite kaikille yhteisestä katsomusaineesta, ajattelin kirjoittaa aiheesta pari sanaa.

Perusopetuksen uusi opetussuunnitelma (PDF) tulee voimaan vuonna 2016. Suomen Kuvalehden kolumnissaan evankelisluterilaisen kirkon kansliapäällikkö Jukka Keskitalo kuvaa sitä askeleeksi kohti tasa-arvoista katsomusopetusta:

Perusopetukseen on juuri hyväksytty uudet uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetussuunnitelmat, jotka tulevat voimaan syksyllä 2016. Katsomusopetuksen uudistaminen vastaamaan monikulttuurisen toimintaympäristön vaatimuksia on siis täysin mahdollista ilman uuden oppiaineen muodostamista.

Viimeisellä lauseella viitataan ehkä Turun tuomiokirkkoseurakunnan kappalaisen Pete Hokkasen viimesyksyiseen väitöskirjaan. Hokkasen mielipide kun on, että uskonnon harjoittaminen tulisi jättää koulusta pois, ja uskonnon opettamisessa pitäisi siirtyä tiedolliseen, yleissivistävään oppiaineeseen, jossa eri katsomuksia tarkastellaan puolueettomasti.

Virran mukaan

Opetussuunnitelmasta riippumatta koko järjestelmä on kuitenkin vinoutunut tukemaan enemmistöuskonnon asemaa. Perusopetuslain neljännen luvun 13. pykälä määrittelee, miten uskonnon opetus järjestetään. Prosessi kulkee osapuilleen näin:

  1. Perusopetuksen järjestäjän (kunnan) tulee järjestää oppilaiden enemmistön uskonnon mukaista (ts. evankelisluterilaista) opetusta.
  2. Jos evl- tai ortodoksiseen kirkkoon kuuluvia, jotka eivät halua osallistua enemmistöuskonnon opetukseen, on vähintään kolme, heille järjestetään oman uskonnon opetusta.
  3. Jos johonkin muuhun kuin evl- tai ortodoksiseen uskontokuntaan kuuluvia oppilaita, jotka eivät halua osallistua enemmistöuskonnon opetukseen, ja joiden vanhemmat sitä pyytävät, on vähintään kolme, heille järjestetään oman uskonnon opetusta.
  4. Jos kunnassa on vähintään kolme oppilasta, jotka eivät kuulu mihinkään uskontokuntaan, heillä on oikeus elämänkatsomustietoon. Vaihtoehtoisesti voi myös osallistua enemmistöuskonnon opetukseen.
  5. Jos oppilaalle ei järjestetä oman uskonnon opetusta, hän voi osallistua myös elämänkatsomustiedon opetukseen, mikäli sitä järjestetään.
  6. Jos oppilas ei kuulu uskonnolliseen yhdyskuntaan, hän voi huoltajan pyynnöstä osallistua myös jonkun muun kuin enemmistöuskonnon tunneille, jos se paremmin sopii hänen taustaansa.

Uskonto tarkoittaa rekisteröityä uskonnollista yhdyskuntaa; jos oma uskonto ei kuulu tähän armoitettuun joukkoon, aina voi mennä vaikkapa enemmistöuskonnon tunnille.

Sinällään hauskaa on, että laissa oletus on, että enemmistöllä ylipäätään on jokin uskonto. Tämä ei ole mitenkään itsestäänselvää: kun vuonna 1990 Helsingin väestöstä oli uskonnottomia 20 prosenttia, vuonna 2013 heitä oli 37,5 prosenttia. Lähes kaikki loput (58,5 %) kuuluvat evankelisluterilaiseen kirkkoon, mutta muutos on siis ollut nopeaa.

Olennaisempaa on kuitenkin korostamani lause: riippumatta siitä, mihin uskontokuntaan oppilas kuuluu – vai kuuluuko mihinkään – vaihtoehtona on aina osallistua enemmistöuskonnon opetukseen. Tämä luo kunnille vähintäänkin houkutuksen tökkiä vanhempia vienosti lauman suuntaan: laki mahdollistaa kaikkien pukkaamisen yhden uskonnon tunneille, mikäli vain vanhemmat siihen taipuvat.

Ja kyllähän vanhemmat taipuvat. Uskonnonvapaus.fi tietää kertoa, että vuoden 2012 lopussa Suomen 320 kunnasta 309:ssä oli vähintään kolme uskonnotonta oppilasta. Silti vain nelisen prosenttia oppilaista osallistuu elämänkatsomustiedon opetukseen, vaikka uskontokuntaan kuulumattomien osuus suomalaisista on jo yli viidennes.

Kun tunnit järjestettäisiin eri koulussa, eri aikaan, eri opettajan ja eri luokkakavereiden kanssa, saattaa moni vanhempi kokea, että on lapselle helpompaa mennä virran mukana. On totta puhuen melko törkeää kouluilta, kunnilta ja valtiolta, että vanhemmat pannaan valinnan eteen ihan vain siksi, että koulussa päästäisiin harrastamaan etnistä erottelua.

Tasa-arvoista opetusta

Juuri käynnistyneeseen kansalaisaloitteeseen liittyen pääkaupunkiseudun seurakuntien Valomerkki julkaisi oivan artikkelin, jossa asiaa katsotaan paristakin vinkkelistä.

En lähde argumentteja sen isommin puimaan, mutta tartun kuitenkin yhteen lausahdukseen:

Nykymuotoinen opetus mahdollistaa maailman uskontoihin ja katsomuksiin tutustumisen ohella syvällisemmän perehtymisen omaan kulttuuritaustaan, turvaa vähemmistöjen oikeudet ja takaa osaltaan suomalaisen kulttuuriperinnön moninaisuuden säilymisen.

Suomen uskonnonopettajien liiton puheenjohtaja Anna Saurama

Ei kulttuuritaustan opettaminen edellytä erillisiä uskonnon tunteja. Kulttuuriin kuuluu paljon muutakin kuin uskonto, ja väittäisin, että kulttuuritaustaa olisi hedelmällisempää puida muista taustoista tulevien kanssa yhdessä.

Vähemmistöjen oikeuksien turvaaminenkin jää lähinnä löysäksi lausahdukseksi: vaikka nykyisessä järjestelmässä asetetaan kunnalle velvollisuuksia myös vähemmistöuskontojen osalta, niiden käytännön toteutuminen riippuu täysin vanhempien aktiivisuudesta ja kunnan järjestelyhalukkuudesta. Evankelisluterilaisen ja ortodoksisen uskonnon aineopettajilta vaaditaan korkeakouluopintoja, muiden uskontojen opettajilta riittäväksi katsottua puuhastelua.

Koska opettajan ei tarvitse kuulua opettamaansa uskontokuntaan, esimerkiksi Helsingin Muslimit suosittelee vapautuksen hakemista ja osallistumista uskonnon opetukseen moskeijassa. Suomeen rekisteröimättömiä uskontoja ei perusopetuslaissa oteta huomioon millään tavalla.

Etumerkkinen uskonnonvapaus

Katsomusopetus tuo esiin puheet uskonnonvapaudesta. Vapaa-ajattelijoiden kerrotaan ajavan negatiivista uskonnonvapautta: oikeutta olla uskomatta, vapautta olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen riippumatta omasta vakaumuksesta. Kirkon miehet taas puhuvat mielellään positiivisesta uskonnonvapaudesta: oikeudesta harjoittaa uskoa.

Esimerkiksi viime vuonna, kun mediassa jälleen kerran kohkattiin Suvivirrestä, yllämainittu Keskitalo haikaili kolumnissaan säädöksille positiivista uskonnonvapaustulkintaa. Siis, että uskontoa saa ja mahdollisesti jopa pitää olla osana koulun arkea ja juhlaa.

Tässä vain pääsee jälleen kerran unohtumaan, että se positiivinenkin uskonnonvapaus koskee omaa uskontoa ja sen harjoittamista. Kun oppivelvollinen pakotetaan kuuntelemaan julistusta päivänavauksessa, osallistumaan ruokarukoukseen tai suutelemaan ikonia, ei kyse ole vapaudesta vaan pakosta. Kenenkään uskonnonvapaus ei anna oikeutta julistaa omaa uskoaan henkilöille, jotka eivät sitä halua kuunnella.

Oma uskonto?

Positiivisen uskonnonvapauden korostaminen esimerkiksi uuden kansalaisaloitteen yhteydessä ohittaa myös sen, että uskonnon opetusta ei tulkita uskonnon harjoittamiseksi. Tulkinta saattaa olla paikoitellen aika mekaanista:

Hallinto-oikeus ei ole kuitenkaan toimivaltainen arvioimaan ja valvomaan opetuksen tosiasiallista sisältöä. Koska uskonnonopetuksessa ei ole lainsäädännöllinen järjestelmä huomioiden kyse uskonnon harjoittamisesta ja uskonnon opetuksen tulee olla uskonnon harjoittamisesta irrallista, velvollisuus osallistua oman uskonnon opetukseen ei hallinto-oikeuden näkemyksen mukaan rajaa oikeutta uskonnonvapauteen.

Itä-Suomen HAO 29.04.2015 15/0141/4

Karkeasti ottaen hallinto-oikeuden näkökulmasta siis uskonnonopetus ei ole uskonnon harjoittamista, on sen sisältö mitä tahansa, koska näin nyt vaan on päätetty.

Koulun uskonnon opetuksen yhteydessä puhutaan nykyään oman uskonnon opettamisesta. Aiemmin puhuttiin tunnustuksellisesta opetuksesta, mutta vuoden 2003 uskonnonvapauslain yhteydessä siitä luovuttiin, ja tätä on paikoitellen tulkittu siten, että nyt uskonnon tunnit sopivat myös tapakristityille ja jopa uskonnottomille. Käytännössä tunnustuksellisuudesta luopuminen näkyi siinä, että mitään ei tarvinnut muuttaa.

Mitä tuo tunnustuksellisuudesta luopuminen sitten tarkoittaa? En tiedä. En todellakaan tiedä. Nykyisen, vielä voimassa olevan opintosuunnitelman osalta se tarkoittaa sitä, että alakouluikäisen oppilaan opintoihin kuuluu esimerkiksi:

  • Jumala Isänä ja Luojana, Herran siunaus sekä Jeesuksen opetukset Jumalan huolenpidosta. (evl)
  • ihmisen arvo erityisesti luomisen näkökulmasta (evl)
  • ihminen Jumalan kuvana ja kaltaisena (ortodoksit)
  • "Elän Jumalan kanssa": Jumala ja minä (adventistit)
  • olemassaolon tarkoitus: Jumalan tunteminen ja ihmiskunnan palveleminen (bahá'í)
  • Jumala kasvattajana, jumalalliset Opettajat tämän kasvatuksen toteuttajina ja ihmiskunnan sivistysprosessin eteenpäin viejinä (bahá'í)
  • Jumalan viisaus ja rakkaus kaiken olemassaolon perustana (Kristiyhteisö)
  • oppii ymmärtämään Jeesuksen Kristuksen evankeliumin merkitystä perheessään ja omassa jokapäiväisessä elämässään (mormonit)
  • Pyhän Hengen kumppanuuden merkitys jokapäiväisessä elämässä (mormonit)

Useiden uskontojen opetussuunnitelmaan kuuluu myös oppilaan uskonnollisen identiteetin vahvistaminen. En aivan ymmärrä, miten se tai ylläolevat tavoitteet täytetään tunnustuksettomasti. En myöskään ole aivan varma etiikan ja moraalin opettamisesta esimerkiksi Raamattua tai Koraania linssinä käyttäen.

Kun puhutaan peruskoulusta, oman uskonnon käsite on kaiken lisäksi sangen hämärä. Oppilaat ovat alaikäisiä, joten käytännössä vanhemmat määräävät heidän uskontonsa. Jos jollakulla sattuu olemaan ikäisekseen hyvin muotoutunut maailmankuva, joka ei sovi yksiin väestörekisteriin merkityn uskontokunnan kanssa, se on harmin paikka: opetus määräytyy rekisterimerkinnän, ei vakaumuksen mukaan. Siinäpä sitä positiivista uskonnonvapautta.

En halua uskontoa pois julkisesta tilasta, en halua poistaa uskontojen opetusta kouluista. Minun on kuitenkin vaikea ymmärtää, kenen oppilaan etua ajaa se, että luokka jaetaan eri opetusryhmiin uskontokunnan mukaan, osa tunneista pidetäänkin naapurikoululla, osalle oppilaista ei järjestetä opetusta lainkaan. Uuden opetussuunnitelman on ehkä tarkoitus lisätä tasa-arvoa ja yhteisiä elementtejä, mutta mihin niitä erottavia elementtejä tarkkaan ottaen tarvitaan?

P.S. Kuriositeettina: elämänkatsomustietoa tosiaankin järjestetään ainoastaan, jos uskonnottomia elämänkatsomustietoon hakeutuvia on vaaditut kolme kappaletta. Vaikka niillä oppilailla, joiden uskonnolle ei opetusta järjestetä, on oikeus osallistua elämänkatsomustiedon tunnille, heitä ei lasketa mukaan (PDF), kun oppiaineen järjestämisestä päätetään.

2015-06-03

Penteleen pennut

Nyt.fi uutisoi tänään suomalaisesta kustantajasta, joka puolustaa valkoisen miehen ylivaltaa scifi-kirjallisuudessa. Sad puppies - ja Rabid puppies -liikkeet onnistuivat tänä vuonna masinoimaan Hugo-palkintojen nimeämisäänestyksen siten, että osassa kategorioista kaikki ehdokkaat ovat näiden kauniisti sanoen vanhoillisten äänestäjien suosimia teoksia.

New York Timesin artikkelissa palkitut kirjailijat vastaavat pentujen kritiikkiin. Valveutuneen lukijan ei tietysti kannata luottaa kirjailijoiden sanaan, mutta onneksi esimerkiksi jutussa mainitun John Chun homoseksuaalisiin suhteisiin keskittyvän, spekulatiivisuudeltaan vajaan novellin The Water That Falls on You from Nowhere voi lukea Tor-kustantajan sivuilta ja muodostaa ainakin siltä osin oman mielipiteensä.

Assosiaatio Vox Dayn kaltaisten sankareiden kanssa ei välttämättä mairittele kirjailijaa. Nytin mukaan Dayta on luonnehdittu rasistisiseksi ja naisvihamieliseksi – ja se on oikeastaan aika lievästi ilmaistu. Osittain tämän takia Puppiesin suosio ei ollut aivan niin täydellistä kuin se olisi voinut olla: pentujen suosituslistoille päätymisen takia kisasta ilmoittivat luopuvansa ainakin Annie Bellet, Marko Kloos, Edmund R. Schubert ja Black Gate -lehti. Connie Willis puolestaan kieltäytyi jakamasta Hugojen yhteydessä jaettavaa John W. Campbell -palkintoa.

Hugot toimivat siis siten, että Worldcon-tapahtumaan rekisteröityneet henkilöt saavat 40 dollarin jäsenmaksua vastaan ensin ehdottaa edellisen vuoden parhaita teoksia eri kategorioissa. Palkintoäänestyksessä jäsenet asettavat haluamansa määrän ehdokkaita paremmuusjärjestykseen, ja näiden listojen perusteella valitaan sitten voittaja. Prosessi on sangen vapaamielinen: äänioikeutetuksi jäseneksi voi rekisteröityä vaikka viimeisenä äänestyspäivänä.

Yhdeksi vaihtoehdoksi tilanteen korjaamiseksi on esitetty, että Puppies-ehdokkaiden sijaan äänestettäisiin, että palkintoa ei lainkaan jaettaisi (Vox Day jäi viime vuonna Best Novelette -sarjassa kuudenneksi No Award -vaihtoehdon napattua viidennen sijan). Paitsi, että tässä taisteltaisiin masinoinnilla masinointia vastaan, lopputulos saattaa olla surkea:

If No Award takes a fiction category, you will likely never see another award given in that category again. The sword cuts both ways, Lois. We are prepared for all eventualities.

Vox Day file770.comissa vastauksena mahdolliseen No Award -voittoon.

Äänestäjäpaketin kautta voittoon

Kuten parina viime vuonna, tämänkin vuoden Worldcon-järjestäjät Spokanessa ovat tehneet merkittävän työn ja onnistuneet keräämään kustantajilta jäsenille tarkoitetun lukupaketin, joka sisältää nipun ehdokkaina olevia kirjoja, novelleja ja sarjakuvia sekä muuta materiaalia.

Sad Puppy -rintaman merkkihahmo Brad Torgersen ehdottikin sovittelevasti blogissaan, että kaikkien pitäisi rauhoittua, antaa politikoinnin olla ja sen sijaan ottaa Hugo Voter Packet kauniseen käteen, lukea ehdokkaat ja antaa sitten äänensä aidosti parhaalle ehdokkaalle.

Tämä lähestymistapa epäilemättä sopii mainiosti Torgersenille ja varmasti myös Daylle: äänestyspaketista iso osa on pentutavaraa. Ehkä paras tilanne on pääsarjassa: Best Novel -ehdokkaista kokonaan luettavissa ovat pentuehdokas The Dark Between the Stars sekä listojen ulkopuoliset The Goblin Emperor ja The Three-Body Problem. Lyhyemmästä fiktiosta käytännössä kaikki paketissa olevat novellit ovat Puppy-ehdokkaita. Kaikkiaan äänestäjäpaketin yli 20 kokonaisesta kirjasta ja novellista vain neljä tulee näiden leirien ulkopuolelta.

Puppies-ehdokkaissa saattaa olla joukossa helmiä, mutta kaivo on pahemman kerran myrkytetty, joten uskottavia voittajia on vaikea valita. Muutaman kymmenen dollarin jäsenmaksu ei estä masinointia, avoimet säännöt suorastaan yllyttävät siihen. Kaikki ei ole ihan kunnossa, jos sääntöjen puolesta on mahdollista, että kolme viidestä ehdokkaasta on samalta kirjailijalta (John C. Wright Best Novella -sarjassa).

Ehkä tästä opitaan jotain, tai mahdollisesti ei. Nytin haastattelussa Helsingin science fiction -seuran puheenjohtaja Vesa Sisättö ei usko, että täällä syntyisi vastaavaa kohua. Vaan Helsinki on yksi vuoden 2017 Worldcon-ehdokkaista: vaikka kotimainen fanikunta ei radikalisoituisi, Hugo-äänestäjät eivät silloinkaan tule pelkästään Suomesta.

P.S. Itse olen toistaiseksi lukenut kokonaan ainoastaan yhden novelliehdokkaan. Vaikka kyse on tulokasehdokkaasta Campbell-palkintoon, pidän aika selvänä, että ei kyseinen tuotos ainakaan kirjallisilla ansioilla listoille päässyt.

P.P.S. Pilvessä on hopeareunus: äänestyksen politisoituminen käytännössä pakottaa minut ostamaan ainakin Ann Leckien tuotantoa: viime vuotisen Hugo-voittajan Ancillary Justicen jatko-osa Ancillary Sword on ehdokkaana tänä vuonna. Sokkona en aio ääntäni heittää.

2015-06-01

Julkisuus ei poista tekijänoikeutta

Sosiaalisessa mediassa on tänään pyörinyt kovasti Mari Niinikosken Facebook-päivitys, joka tuo ansiokkaasti esiin sitä, millaisiin raameihin aikuiset lapsia asettavat, ja miten julmasti ja ajattelemattomasti ihmiset toisiaan kohtaan käyttäytyvät. Suosittelen lukemaan.

Se ei kuitenkaan ole kirjoitukseni aihe. Ajattelin sen sijaan puhua tekijänoikeuksista.

Ylen Kioski nimittäin julkaisi koko kirjoituksen omassa uutisessaan (otsikolla Äidin koskettava vetoomus mekkoon pukeutuvan poikansa nimittelijöille: "Lapseni EI ole drag queen. Hän on Lenni". En linkitä.)

Jutussa on ruutukaappaus Facebook-sivulta ja sen perässä tekstiksi kopioituna koko Niinikosken tilapäivitys. Kuvasta on rajattu ulos profiilin nimi, jutussa kirjoittajaan viitataan vain äitinä. Uutisen tekijöiksi on merkitty kaksi Kioskin toimittajaa, mitään mainintaa esimerkiksi yhteydenotosta Facebook-päivityksen kirjoittajaan ei ole.

Koska olen ilkeä ihminen, päätin kysyä asiaa:


Alkuperäinen kirjoittaja on tosiaan tehnyt päivityksestään julkisen ja se on jaettu Facebookissa yli 6 000 kertaa, joten kirjoitus on saanut runsaasti julkisuutta. Oman osansa on tuonyt myös Yle: Kioskin uutista on jaettu Facebookissa yli 4 000 kertaa ja Twitterissäkin yli 200 kertaa. Kyse on siis jo melko messevästä mediatapahtumasta.

Voi olla, että Niinikoskelle on ihan ok, että Yle julkaisee hänen tekstinsä uutisena. Sekin voi olla ok, että hänen nimeään ei jutussa mainita. Yleisemmällä tasolla toiminta on kuitenkin aika kaukana hyväksyttävästä.

Tekijänoikeuslaki sanoo muun muassa seuraavaa:

Sillä, joka on luonut kirjallisen tai taiteellisen teoksen, on tekijänoikeus teokseen, olkoonpa se kaunokirjallinen tahi selittävä kirjallinen tai suullinen esitys, sävellys- tai näyttämöteos, elokuvateos, valokuvateos tai muu kuvataiteen teos, rakennustaiteen, taidekäsityön tai taideteollisuuden tuote taikka ilmetköönpä se muulla tavalla.


Tekijänoikeus tuottaa, jäljempänä säädetyin rajoituksin, yksinomaisen oikeuden määrätä teoksesta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla se yleisön saataviin, muuttamattomana tai muutettuna, käännöksenä tai muunnelmana, toisessa kirjallisuus- tai taidelajissa taikka toista tekotapaa käyttäen.


Liekin tulkinta ilmeisesti on, että päivityksen julkisuus tekee siitä vapaata riistaa. Näin ei kuitenkaan ole: tekijänoikeudet koskevat Facebookiin kirjoitettua tekstiä ihan siinä missä mitä tahansa muutakin. Facebook toki iskee oman lusikkansa soppaan, mutta eivät senkään käyttöehdot anna vapaata oikeutta kopioida käyttäjien sisältöä kolmannen osapuolen omille sivuille.

Tapauksen kannalta olennaisia ovat myös moraaliset oikeudet:

Kun teoksesta valmistetaan kappale tai teos kokonaan tai osittain saatetaan yleisön saataviin, on tekijä ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii.

Teosta älköön muutettako tekijän kirjallista tai taiteellista arvoa tahi omalaatuisuutta loukkaavalla tavalla, älköönkä sitä myöskään saatettako yleisön saataviin tekijää sanotuin tavoin loukkaavassa muodossa tai yhteydessä.

Oikeudesta, joka tekijällä on tämän pykälän mukaan, hän voi sitovasti luopua vain mikäli kysymyksessä on laadultaan ja laajuudeltaan rajoitettu teoksen käyttäminen.


Siis: tekijällä on yksinoikeus teokseensa. Ilman lupaa teosta saa lainata soveltuvin osin vaikkapa arvostelutarkoituksessa tai yksityisessä käytössä. Kopiointi Ylen nuorisopalveluun ei liene kumpaakaan. Tekijä pitää mainita osapuilleen aina, kun se median puolesta on mahdollista.

Voi olla, että Ylellä on luvat kunnossa ja anonyymistä uutisoinnista on sovittu. Tällöin olisi toivottavaa, että asiasta olisi jokin maininta uutisen yhteydessä; Vanhemmat eivät halua esiintyä nimellään. olisi riittänyt – tosin päivityksen saaman suosion takia nimettömyys lienee aikaa sitten unohdettu vaihtoehto.

Päätellen Liekin vastauksesta ja siitä, että juttuun on jälkikäteen lisätty linkki Niinikosken FB-profiiliin, haiskahtaa pahasti siltä, että Ylen uutista tehdessä ei lupia juuri ole kyselty. Hyvä tapa on jotain ihan muuta kuin kopioida sisältöä ja viitata sen kirjoittajaan anonyyminä äitinä.

P.S. Kuten Tiina Kinnunen Twitterissä mainitsi, julkisia ovat myös muun muassa Ylen ja Helsingin Sanomien artikkelit. Harvemmin silti näkee Yleisradion julkaisevan oman toimittajan nimissä HS:ssä ilmestyneitä juttuja.

P.P.S. Helsingin Sanomat julkaisi viime kesänä lehdessään muun muassa Lasse Männistön Instagram-kuvia. Hesari tulkitsi tämän olevan sallittua sitaattioikeuden perusteella. Itse olen aavistuksen eri mieltä, mutta missään tapauksessa sitaattioikeus ei päde Kioskin uutiseen.

2015-05-19

Ateismi, feminismi ja julkisuuden kirot

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntainumerossaan artikkelin kansanedustajien elämänkatsomuksista. Ei kovin yllättäin suurin osa kuuluu kirkkoon, herätysliikkeisiin kuuluvia on muutamia eri puolueissa.

Omassa pienessä some-kuplassani näin useita kommentteja, joissa nostettiin esiin sekä ateistien vähäinen määrä (kokonaiset kolme kappaletta) että Juhana Vartiaisen (kok) luonnehdinta omasta katsomuksestaan:

Olen epäuskonnollinen, moderni ihminen, jolla varmaankin taide on tullut pyhän paikalle. En usko jumalaan, mutta en tietenkään kutsuisi itseäni ateistiksi (ateismi on aktiivista epäuskoa kristinuskon suhteen ja kyseenalainen "oppi"). Ehkä tavanomaisilla luokitteluilla minua voisi kutsua välinpitämättömäksi agnostikoksi, kirjoittaa kokoomuksen Juhana Vartiainen.

Vartiaisen määritelmä ateismista särähti monen korvaan. Vartiainen ei kuitenkaan ole ainut näin ajatteleva: sama määritelmä tuli esiin myös vaikkapa Skepsis Ry:n Facebook-ryhmän keskustelussa (johon toki osallistui muitakin kuin skepsisläisiä), ja Kielitoimiston sanakirjan mukaan ateismi on Jumalan t. jumalien olemassaolon kieltävä käsitys, jumalankieltäminen. Suomessa tuo kiellettävä Jumala on perinteisesti tupannut olemaan kristillinen.

Ainakin kohtalainen osa ateisteista pitää vaikkapa Wikipedian huomattavasti laimeampaa määritelmää paremmin nykyateismiin sopivana. Julkisuuskuva ei kuitenkaan muodostu maan hiljaisista vaan esimerkiksi Richard Dawkinsin kaltaisten, hiukan räyhäkkäämpien hahmojen kautta.

Ja kyllä sitä samaa räyhäkkyyttä näkyy Suomessakin. Kun määritelmä jumalankieltäjästä torjutaan sillä perusteella, että olematonta ei voi kieltää, jää huomaamatta, että jumalan väittäminen olemattomaksi on juuri sitä kieltämistä. Se, että jumalien olemassaololle ei ole tieteellisiä todisteita, on merkityksetöntä, sillä kyse ei ole tieteestä. Tämän sivuuttaminen osoittaa juuri sitä ylimielisyyttä, mistä esim. Dawkinsia usein syytetään – aiheesta kirjoitettiin juuri muun muassa Salonissa.

Omaa kieltään tästä ateismin julkisuusongelmasta kertoo Helsingin Sanomien juttukin. Artikkeli mitä ilmeisimmin tukeutuu kansanedustajien omiin luonnehdintoihin, ja näiden perusteella kolmen ateistin lisäksi [u]skonnottomia löytyy enemmän, sillä moni vierastaa ateisti-sanaa. Tämä siitä huolimatta, että uskonnottomuus sopii vallan mainiosti Wikipedian laveaan ateismin määritelmään.

Feminismi ja tasa-arvo

Viime perjantaina puolestaan Juhani Mykkänen kirjoitti Nyt.fi:ssä kolumnin, jossa hän kaipaa sokeaa tasa-arvoliikettä. Mykkänen kuvaa, kuinka feministit ovat pitkälti tasa-arvon puolella, mutta hän kaipaa sanaa, joka ei ole niin latautunut.

Artikkelin kommenttiraidalla kerrotaan monella suulla Mykkäsen olevan väärässä: ei hän mitään uutta liikettä kaipaa vaan juuri sitä feminismiä, joka ihan oikeasti haluaa kaikkien tasa-arvoa.

Keskustelua tasa-arvosta ja feminismistä on käyty viime aikoina paljon, ja ihan aiheesta. Lotta Aarikan kirjoitus Otaniemen herrakerhoista (jota itsekin kommentoin), Laura Kulmalan ja monien muiden kokemukset työelämästä, Koff-jupakka... Tasa-arvon eteen pitää tehdä edelleen töitä ja naisasia kaipaa edistäjiä.

Omissa korvissani feminismin uudelleenmäärittely yleiseksi tasa-arvoliikkeeksi – tai tarkemmin, feministien nimeäminen yleisen tasa-arvon edistäjiksi – haiskahtaa kuitenkin vahvasti no true Scotsman -tyyppiseltä argumentilta. Tosiasia on, että feminismin juuret ovat nimenomaan naisasiassa.

Eikä vain juuret. Tässä kohtaa Kielitoimisto ja Wikipedia ovat yhtä mieltä: sanakirjan mukaan feminismi on naisen yhteiskunnallisen aseman parantamiseen ja sukupuoliroolien muuttamiseen tähtäävä radikaalinen liike, nais(asia)liike, Wikipedian mukaan se pyrkii parantamaan naisten yhteiskunnallista asemaa. Vaikka unohdettaisiin sanakirjat, Naisasialiitto Unioni kertoo olevansa feministinen järjestö – joka ei hyväksy miehiä jäseniksi. Vasemmistonaiset taas mainostivat itseään vaalien alla äärimmäisen sukupuolineutraalilla vaalilauseella Äänestä feministiä – älä munaa!

Tarkoitukseni ei ole tällä millään tavoin väheksyä feminismin tasa-arvoaspektia ja useimpien feministien pyrkimystä kaikenlaiseen tasa-arvoon. Olen myös sitä mieltä, että feminismille on runsain mitoin tarvetta myös nimenomaan siinä naisiin keskittyvässä merkityksessä.

Vaan kuten ateismilla, myös feminismillä on julkisuuskuvaongelma. Vaikka se olisi jossain määrin vanhakantaisten mielikuvien ja vääristelevän miesasialiikkeen aikaansaama, ei mielikuva naisten etuja ajavasta liikkeestä katoa pelkästään tasa-arvoa toistamalla. Mielikuvan muuttamista hankaloittaa myös itse sanan sisältämä viittaus naissukupuoleen.

Kannatan lämpimästi sekä ateismin neutraalia lähestymiskulmaa että feminismin kaikille tavoiteltavaa tasa-arvoa. Sanojen merkitys ei kuitenkaan muutu pelkästään liikkeen sisäisellä päätöksellä. Sen paremmin ateismi kuin feminismikään ei ole yhtenäinen monoliitti; mitä enemmän modernit virtaukset näkyvät julkisuudessa, sitä vähemmän historian painolastikin julkisuuskuvaa häiritsee.

P.S. Ateisteille ja feministeille on jossain määrin yhteistä myös se, että molemmat pyrkivät muuttamaan isojen kuvioiden ohella myös arkipäivän kohtaamisia. Naisasiarintamalla hyväksi esimerkiksi käy koffgate, uskonnottomien kohdalla näin toukokuussa on epäilemättä jälleen odotettavissa yksi kierros olkiukkoilua Suvivirren ympärillä. Yhteistä näille on myös se, että nämä arkipäivän ongelmat pyritään monin tavoin trivialisoimaan.

P.P.S. Pitkälti samanlaisen kirjoituksen voisi muuten kirjoittaa vaikkapa puolueiden oma- ja julkisuuskuvien välisistä eroista. Tommi Uschanov itse asiassa kirjoittikin pari viikkoa sitten vasemmistopuolueiden imago-ongelmasta.

2015-05-03

Puolimatkassa jonnekin



Facebookissa tuli vastaan Tapio Puolimatkan kirjoitus tasa-arvoisen avioliittolain turmiollisista vaikutuksista. Kyseessä on jo kuukauden vanha kirjoitus, ja ensin ajattelinkin ohjata ihmiset vain lukemaan Paholaisen Asianajajan kirjoituksen aiheesta. Vaan ehkä sittenkin sanon jotain. Lainaukset suoraan Puolimatkalta.

Avioliittolaki määrittelee normin, jota yhteiskunnassa tavoitellaan.

Määritteleekö? Tavoitellaanko? Avioliittojen määrä on laskenut 1970-luvun alusta asti lähes jatkuvasti, yhä useampi heteroparinkin lapsi syntyy avoliitossa. Avioliitto ei selvästikään ole enää mikään väistämätön etappi elämässä sen paremmin parien kuin lastenkaan kannalta. Entä miten tähän normiin vaikuttaa laki rekisteröidystä parisuhteesta, joka on jo voimassa? Normi ei muutu, jos liittoa kutsutaan eri nimellä?


Lähde: Tilastokeskus

Vuonna 2013 40 % lapsiperheistä oli jotain muuta kuin avioliittoon tukeutuvia ydinperheitä. Puolimatkan kauhuksi lienee todennäköistä, että osassa avioliittoperheistäkään molemmat vanhemmat eivät ole lasten biologisia vanhempia.

Kun avioliitto määritellään sukupuolineutraalisti homo- ja heteroseksuaalisen parisuhteen yhteisten nimittäjien pohjalta, avioliittolaista poistuu viesti, että seksuaalisuhde merkitsee sitoutumista suhteesta syntyvien lasten hoitamiseen.

Ei siinä ole sellaista viestiä ollut tähänkään mennessä – tai ainakaan sitä ei ole noudatettu. Samalla, kun solmittujen avioliittojen määrä on laskenut, avioerojen määrä on kasvanut sieltä samaiselta 1970-luvulta. Miten tähän vaikuttaisi se, että avioliiton voisi solmia myös samaa sukupuolta olevat?


Lähde: Tilastokeskus

Tässä yhteydessä haluaisin muistuttaa, että alkuvuodesta nähtiin TV:ssä ohjelma Ensitreffit alttarilla. Voiko signaali sitoutumisesta enää paljon kevyemmäksi mennä, jos avioliiton solmiminen tuntemattoman kanssa sopii tositv-sarjan konseptiksi?

Samaa sukupuolta olevien parien ei voida ajatella liittoa solmiessaan sitoutuvan hoitamaan perheeseen syntyviä lapsia, koska lapsia voi syntyä vain kolmannen osapuolen avulla. Tämä periaate siirtyy myös heteroseksuaalisiin liittoihin, koska ei voida ajatella yhden ja saman avioliiton sitovan pareja eri tavalla.

Tässä ei yksinkertaisesti ole päätä eikä häntää. Miksei voi ajatella? Se, että Tapio Puolimatka on ilmeisen kykenemätön ymmärtämään, että homoseksuaali kykenisi muodostamaan pysyviä pari- ja kiintymyssuhteita, ei tarkoita, etteikö se olisi mahdollista.

Avioliittolaki sitoo tai on sitomatta kaikkia avioliiton solmivia täsmälleen samalla tavalla, siihen ei Puolimatkan mielikuvat oikeasta avioliitosta vaikuta. Entäpä lapsettomat heteroseksuaaliset liitot? Mitä Puolimatka ajattelee heteroparien adoptiosta? Vai ajatteleeko ylipäätään?

Vuonna 2013 muuten 4,4 prosenttia kaikista lapsista syntyi hedelmöityshoitojen tuloksena. Nämä 2 473 lasta ovat siis eläviä esimerkkejä niistä lapsista, jotka syntyivät vain kolmannen osapuolen avulla. Tilastotietoa en löytänyt, mutta näppituntumalla väittäisin, että suurin osa noista lapsista syntyi heterovanhemmille.

Koska samaa sukupuolta olevien parien perheissä kasvavat lapset on aina erotettu joko biologisesta isästään tai äidistään, sukupuolineutraali avioliittolaki määrittelee isättömyyden tai äidittömyyden lapsen normaalitilaksi. [...]

Avioliittolaki ei itse asiassa juurikaan määrittele: adoptio ei edellytä avioliittoa eikä avioliittolaki määrää adoptiosta. Tässä on kuitenkin yksi mutta: adoptiolain mukaan yhteisadoptio on mahdollinen ainoastaan aviopuolisoille.

Toisin sanoen: tällä hetkellä vain heteroavioliitossa elävät voivat yhdessä adoptoida lapsen. Sen sijaan yksittäinen ihminen voi kyllä hakea adoptiota, ja tämä ihminen saa kaikin mokomin elää rekisteröidyssä parisuhteessa.

Niinpä Puolimatkan ja kumppaneiden halu estää tasa-arvoinen avioliittolaki tarkoittaa vain, että homoperheeseen adoptoitu lapsi ei saa lain edessä kahta vanhempaa, vaikka hänellä niitä käytännössä kaksi onkin. Niinpä mahdollisessa erotilanteessa, nykylain voimassa ollessa, homoperheen lapsen laillinen asema on heikompi kuin heteroperheen lapsen. Tasa-arvoinen avioliittolaki muuttaisi siis tilanteen myös lasten kannalta tasa-arvoisemmaksi.

Ylipäätään Puolimatka on tässä(kin) kahvilla. Lainataanpa tähän väliin adoptiolakia:

Adoption tarkoitus

Adoption tarkoituksena on edistää lapsen parasta vahvistamalla lapsen ja vanhemman suhde adoptoitavan ja adoptionhakijan välille.

Adoptiolaki 1 luku 1 §

Ei adoptioita Suomessa tehdä siksi, että joku haluaa lapsen, vaan siksi, että joku lapsi tarvitsee vanhempaa. Prosessi on pitkä ja rankka, ja adoptiovanhemmaksi soveltuvuutta arvioidaan monin tavoin. Julkkisesimerkkinä Antti Kaikkosen ja Satu Taiveahon adoptioprosessi peruuntui Kaikkosen parin vuoden takaisen syytteen takia.

Biologisin keinoin lapsia hankittaessa vastaavaa soveltuvuusarviointia ei käsittääkseni ole.

Lisäksi Puolimatkan ajatus on jo lähtökohtaisesti kestämätön, sillä se käytännössä vetää yhtäläisyysmerkit vanhemmuuden ja biologisen isyyden tai äitiyden välille. Entäpä juridinen ja ennen kaikkea sosiaalinen ja emotionaalinen vanhemmuus? Uusperheen isä ei ole isä tai äiti äiti, vain veriside ratkaisee?

Miten tähän ajatukseen sopivat heteroperheiden adoptiot tai vieraita sukusoluja käyttävät hedelmöityshoidot? Pitäisikö nekin kieltää?

Kasvatuksellinen näkökulma

Koska avioliittolaki määrittelee avioliittokäsityksen, uuden lain myötä koulujen seksuaaliopetus muuttuu niin, että se on sopusoinnussa uuden avioliittolain kanssa. Tästä seuraa, että päiväkodeissa ja kouluissa ei enää opeteta miehen ja naisen välistä avioliittokäsitystä, vaan samanarvoisena vaihtoehtona esitellään myös avioliitto samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa. Tämä voi hämmentää kehitysiässä olevaa nuorta ja johtaa hänet seksuaalisiin kokeiluihin, jotka ovat hänen seksuaalisen identiteettinsä kannalta hajottavia.

Toivon sydämestäni, että missään koulussa ei opeteta ainoastaan miehen ja naisen välistä avioliittokäsitystä enää Herran vuonna 2015. Sillä oikeastihan Puolimatka ei puhu avioliitosta vaan seksistä. Kouluissa pitäisi antaa faktapohjaista tietoa, ja sen pitäisi tälläkin alalla olla todellisuutta, ei puritaanisia moraalikoodeja noudatteelevaa.

Tiedon antaminen erilaisista seksuaalisista mieltymyksistä tuskin rikkoo ketään. Hyvässä yhteisymmärryksessä tehdyt seksuaaliset kokeilut ovat pelkästään positiivinen asia.

Tiedättekö, mikä sen sijaan hajottaa seksuaalisen identiteetin? Niiden valtavirrasta poikkeavien mieltymyksien tukahduttaminen, heteromuottiin ahtautuminen ja auktoriteetin suunnalta tuleva pakottaminen ja syrjintä. Muun muassa itsemurhat ovat seksuaalivähemmistöissä muuta väestöä yleisempiä, ja yhtenä syynä pidetään nimenomaan valtaväestön homofobiaa ja syrjintää.

Psykologiliiton tieteellisen neuvottelukunnan puheenjohtaja, professori Jarl Wahlströmin asiantuntijalausunnossa (PDF) muuten todetaan, että tutkimusten perusteella homo- ja heteroseksuaalisten parisuhteiden välillä ei juuri ole eroja. Eroa ei ole myöskään vanhemmuustaidoissa, ja ainakin naispareista tehtyjen tutkimusten pohjalta Wahlström rohkenee lausua, että eroja heteroparien kasvattamiin lapsiin ei näytä olevan. Hyvä parisuhde on hyvä, huono huono, ja molemmat vaikuttavat lasten kasvatukseen ihan riippumatta siitä, minkä merkkiset pelivehkeet vanhemmilla on housuissa.

Kaiken kaikkiaan Puolimatkan ajatukset ovat jostain menneiltä ajoilta, jolloin kaikki ihmiset olivat heteroita, seksi tapahtui avioliitossa, ja sen ainoa tarkoitus oli lisääntyminen. Nykytiedon valossa mikään näistä ei pidä paikkaansa. Suomi ei yksinkertaisesti ole Puolimatkan ajatusmaailman mukainen avioliittoa ihannoiva heteroseksuaalinen monokulttuuri, ei se ole ollut sitä koskaan.

P.S. Puolimatkan kirjoituksesta löytyy myös seuraava argumentti: Siksi jotkut ranskalaiset homoseksuaalitkin vastustavat sukupuolineutraalia avioliittolakia. No ohhoh ja yhden kerran, tämä löi nyt kerta kaikkiaan luun kurkkuun kaikille tasa-arvoisen avioliittolain kannattajille. Mikään ei ole parempi argumentti kuin vetoaminen tuntemattomien ryhmään kuuluvien yksityisajattelijoiden mielipiteisiin.

P.P.S. Tasa-arvoista avioliittolakia muuten kannattivat muun muassa Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Lapsiasiavaltuutettu ja Pelastakaa Lapset ry (PDF).