2013-12-05

Pisa harjakorkeuteen

Pisa-tulokset julkaistiin, ja huonostihan siinä kävi: matematiikassa pudottiin kahdenneksitoista, eikä lukutaidon ja luonnontieteidenkään kohdalla päästä juhlimaan. Opetusministeri Krista Kiuru (sd) vaatii perusopetukseen remonttia.

Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla puolestaan matematiikan dosentti Timo Tossavainen ehdottaa opetukselle suuntaviivoja, joihin ei kuulu tietotekniikka.

Olen pitkälti samaa mieltä Tossavaisen kanssa. Tietokone, samoin kuin perinteinen taskulaskin, tai epäilemättä sitä ennen laskutikku ja helmitaulu, ovat erinomaisia apuvälineitä, kun laskut käyvät turhan työläiksi paperilla suoritettavaksi. Kun opiskellaan perusasioita, niistä tulee kuitenkin herkästi apuväline, jota ilman ei enää pärjää.

Sama pätee yhtä hyvin muihinkin aineisiin. Paljon puhutaan siitä, kuinka kouluissa pitäisi suuntautua enemmän tiedon hankkimisen opetteluun, kun kaikilla on kuitenkin käytössään verkko ja sen resurssit. Vaan entäpä, jos ei ole? Entä, jos oppilaalta puuttuvat ne perustiedot, joiden avulla tietoa voisi edes lähteä hakemaan? Itse kullekin on varmasti tullut tilanteita, joissa hakukoneet eivät tarmokkaista yrityksistä huolimatta suostu tarjoamaan relevantteja linkkejä. Mitä tyhjempi pääkoppa on omasta tiedosta, sitä vaikeampi on löytää avainsanoja, sitä vaikeampi arvioida sisällön luotettavuutta.

Vastaavia ongelmia on myös valinnaisuuden lisäämisessä. Valinnaisuudella saadaan kurssistaan varmat yksilöt entistä aiemmin haluamalleen polulle. Suurella osalla lapsista, nuorista ja heidän vanhemmistaan ei kuitenkaan ole mitään käsitystä, mitä heistä tulee isona. Heille valinnaisuus ehkä tarjoaa miellyttävämpiä oppitunteja, mutta johtaako se parempaan oppimistulokseen? Onko siitä hyötyä sen paremmin yksilölle kuin yhteiskunnallekaan? Valinnaisuus kun tuo mukanaan myös mahdollisuuden pudottaa riman entistä alemmas. Koulu on koulu, ei siellä aina tarvitsekaan olla kivaa; moni onkin huomannut, että Pisa-kärkeen puristanut Korea pärjää peijoonin huonosti, kun mitataan onnellisuutta.

En sano, että Suomessa pitäisi siirtyä, tai palata, Korean kaltaiseen pänttäämiseen ja tiukkaan kuriin. Yleisesti ottaen kuitenkin peruskoulun tarkoituksena kai on tarjota jonkinlaiset yhtäläiset perustiedot ja valmiudet myöhempään elämään. Siinä tehtävässä se ei tietenkään ole täydellinen, mutta ei sen tarvitsekaan: kouluja ja elämää riittää peruskoulun jälkeenkin. Viihtyisyyttä voidaan lisätä, mutta sitä ei pidä tehdä opetuksen kustannuksella.

Yleissivistys ei ole vain sitä, että muistaa, minkä eliöiden symbioosi jäkälä on, mikä sota päättyi Westfalenin rauhaan, tai kenen bändi oli Het potatis. Yleissivistys on se pohja, jolle rakennetaan myöhempi koulutus ja joka on apuna päivittäisessä elämässä ja sosiaalisia suhteita luotaessa. Osaltaan se myös luo kansallista – ja miksei myös ylikansallista – yhteenkuuluvuutta. On sääli, jos se jää valinnaisuuden jalkoihin tai ulkoistetaan älypuhelimeen.

P.S. Pari vuotta sitten kirjoitin, kuinka kuntien pitäisi parantaa lähikoulujen mainetta ja ehkä jopa rajoittaa vanhempien mahdollisuutta valita lapsen koulu. Uusien Pisa-tulosten yhteydessä uutisoitiin myös Ruotsin romahduksesta, ja yhtenä syynä pidetään juuri vapaata kouluvalintaa. Myös Suomessa syytä haetaan yksittäisistä huonoista kouluista.

2013-11-09

Samat säännöt

Aamun Helsingin Sanomissa Antti Blåfield vaatii Yleltä julkista palvelusta. Kaupallisten mediatalojen julkaistua osavuosikatsauksensa, on viime viikkoina nähty enenevässä määrin valitusta lehtien ALV-kohtelusta ja Yleisradion rahoituksesta.

Eräs puheisiin lipunut käsite on pelisäännöt. Blåfield kirjoittaa:

Laa­du­kas jour­na­lis­mi syn­tyy kil­pai­lus­ta, mut­ta ei epä­ter­vees­tä kil­pai­lus­ta, jos­sa yh­del­lä toi­mi­jal­la on eri pe­li­sään­nöt kuin muil­la.

Samaa on vaadittu myös muun muassa Twitterissä:


Näitä samoja sääntöjä vaativat siis muun muassa lehtitalot, joiden tuote on vuosia nauttinut merkittävästä veroedusta: vuoden 2012 alkuun asti tilattujen lehtien ALV oli pyöreä nolla. Edelleen, paljon parjatun verollepanon jälkeen, lehtien ALV on kymmenen prosenttia. Se on, kuulkaas, paljon alle yleisen arvonlisäveron. Pitäisiköhän tässäkin pelata samoilla säännöillä?

Millaiset näiden sääntöjen sitten pitäisi olla? Pitäisikö Ylenkin kanaville myydä mainoksia? Vähän sen suuntaisen valituksen takiahan lottoarvonta siirtyi Maikkarille. Samat säännöt?

Vai pitäisikö Yleisradion kenties laajentua? Ostaa vaikka reilulla miljardilla televisiotoimintaa Belgiasta ja Hollannista? Pitäisikö Yle myydä Ruotsiin? Tälläkö lähtee suomalainen journalismi nousuun?

Helsingin Sanomissa siis aloitettiin YT-neuvottelut. Aiemmin syksyllä Keskisuomalainen ilmoitti aikovansa vähentää henkilöstöä. Myös Alma Media ja Turun Sanomat on vähentänyt väkeä. Tässä suhteessa muuten Yleisradio on pelannut samoilla säännöillä: tämän vuosituhannen aikana Ylen henkilöstö on vähentynyt yli 600:lla.

Tiedättekö, mitä mainituilla yhtiöillä on yhteistä? Kun jätetään kertaluonteiset kulut (kuten Sanoman Hollannin-puuhastelujen alaskirjaukset) huomiotta, kaikki ovat tehneet voittoa.

En sano, etteivätkö leikkaukset olisi tarpeellisia, mutta löysän ruikutuksen sijaan kannattaisi ehkä miettiä, millä säännöillä Yleisradion ja muiden mediatalojen nyt tarkalleen ottaen pitäisi pelata. Nykyisin kaupallisilla medioilla tuntuu olevan käytössä ns. kvartaalikapitalismin säännöt, ja ne eivät välttämättä ole lainkaan yhteensopivat journalismin kanssa.

P.S. Dan Carlin käsittelee viimeisimmässä Common Sense -jaksossa muun muassa median ja rahoittajien suhdetta. Viimeisimmässä Julkisessa sanassa puolestaan käsitellään kotimaisia mediataloja. Kannattaa kuunnella.

P.P.S. Niistä voitoista. Eräs suhteellisen tunnettu firma, Apple, pisti vuosia kaikki voittonsa tuotekehitykseen, jonka tavoitteena oli tehdä tuotteita, joita ihmiset haluavat ostaa. 1990-luvun ankeiden vuosien jälkeen firmalla on nyt rahaa kuin rosvopäälliköllä. Voisikohan tästä ottaa oppia?



2013-10-30

Lähiöunelmia

Helsingin Sanomat uutisoi viime viikolla Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä olleesta artikkelista (PDF), jossa Katja Vilkama, Mari Vaattovaara ja Hanna Dhalmann käsittelivät pääkaupunkiseudun eriytyneitä kaupunginosia ja sitä, vaikuttaako maahanmuuttajat alueilta muuttamiseen.

Helsingin Sanomien ensimmäisen artikkeli on otsikoitu: Sosiaaliset ongelmat ajavat väkeä karkuun lähiöistä. Artikkelissa käsitellään lyhyesti tutkimusta, todetaan maahanmuuttajien vaikuttavan jonkin verran, ja haastatellaan paria muuttajaa, jotka kertovat asuinalueidensa (päihde-)ongelmista.

Sunnuntain Helsingin Sanomat puolestaan otsikoi pääkirjoituksensa: Maahanmuuttajien suuri määrä on jo syy muuttaa pois lähiöstä. Pääkirjoituksessa kehotetaan päättäjiä tarttumaan toimeen ja pitämään huolta, että kaikki lähiöt ovat jatkossakin hyviä asuinpaikkoja.

Tämän päivän Helsingin Sanomat (29.10.) tarttuu aiheeseen kolmannen kerran, tällä kertaa Anne-Mari Sipilän paperilehden kolumnilla Älkää ampuko lähiöiden viestintuojaa. Tai siis verkkokolumnilla "Valkoinen pako" on totta, ja asiasta pitää pystyä puhumaan. Joka siis on digilehden kolumni Helsingissä on tapana syyllistää hyviin lähiöihin haluavaa keskiluokkaa. Kolumnin mukaan kantaväestön pako on täydessä käynnissä, asiasta pitää kyetä puhumaan, eikä tieteellistä tutkimusta pidä vaientaa.

Ilmeisesti eri versioilla on katsottu olevan sen verran eri lukijat, että otsikkoakin on katsottu parhaaksi viilailla tarpeen mukaan. Kolumni ja sen ydin ovat kuitenkin selvät: maahanmuuttajat tuovat mukanaan ongelmia, ja siitä pitää pystyä puhumaan.

Nyt kun Helsingin Sanomat on saanut metakeskustelun rullaamaan, sen pitäisi vielä ryhtyä keskustelemaan. Sipilän kolumnissa lainataan Vaattovaaraa, mutta epäselväksi jää, mistä lainaukset ovat peräisin. Artikkelin johtopäätöksissä nimittäin todetaan:

Toiseksi tuloksemme osoittavat, että kantaväestön poismuutossa maahanmuuttajakeskittymistä ei ole kyse yksinomaan maahanmuuttajien lisääntyneen määrän aiheuttamasta "kantaväestön paosta", kuten etenkin julkisessa keskustelussa usein tulkitaan.

Tutkimuksen johtopäätöksissä korostetaan ongelmien monisyisyyttä ja kasautumista, ja eri syiden yhteenkietoutumista. Helsingin Sanomat on nyt ansiokkaasti nostanut niistä yhden framille kahden pääkirjoitussivun artikkelin voimin. Sen, johon tutkijoiden mukaan keskitytään liikaa.

2013-10-14

Oikaisuja tekijänoikeusaloitteesta

Markus Nordenstreng kirjoittaa tänään Teoston blogissa tekijänoikeusaloitteesta ja Marimekosta. Tekijänoikeusaloite tosin on luettu ilmeisen huonosti, ja Marimekkokin jää lähinnä täkyksi keräämään klikkaajia.

Koskapa Nordenstreng kritisoi aloitetta monessakin kohtaa, ajattelin joutessani käydä läpi muutamia väitteitä.

[...] Aloite sallisi käytännössä p2p-piraattiverkkojen vapaan käyttämisen Suomessa, kun laillisen lähteen vaatimus poistettaisiin laista. Musiikin ohella elokuvista, televisio-ohjelmista, e-kirjoista, valokuvista ja tietokoneohjelmista tulisi suomalaispiraateille laillista riistaa.

Kansalaisaloite on siinä oikeassa, että laillisen lähteen vaatimus aiheuttaa tavalliselle kuluttajalle päänvaivaa ja ongelmia tulisi ratkoa. Nousee kuitenkin kysymys, kuka investoisi Suomessa enää laillisiin maksullisiin palveluihin, jos sisältöä voisi napata mielin määrin laillisesti piraattikanavia pitkin? Ja olisiko tällainen politiikka itse asiassa omiaan synnyttämään Suomeen kaupallisen piraattibisneksen, josta sisällön tuottajat eivät hyötyisi lanttiakaan?

Laillisen lähteen vaatimus tuli lakiin siis vuoden 2006 alusta Lex Karpelan myötä. Oliko p2p-verkkojen käyttäminen vapaata sitä ennen? Tietokoneohjelmista ei tulisi laillista riistaa sen enempää kuin nykyäänkään, sillä tietokoneohjelmien kopioiminen yksityiseen käyttöön on kiellettyä, eikä aloite ole tuota muuttamassa.

Aikaa on ollut lähes seitsemän vuotta, mutta tänä aikana Suomeen ei ole syntynyt esimerkiksi ensimmäistäkään järkevää e-kirjakauppaa. Tänä vuonna sähköisen kirjan markkinaosuus on puolen prosentin luokkaa. Eivät nuo tiukka tekijänoikeus ja kopiosuojaukset varsinaisesti ole kustantajia kehitykseen kannustaneet.

Ville Oksanen esittää, että tekijöiden menetykset kompensoitaisiin hyvitysmaksuilla. Vielä pari vuotta sitten Oksanen ja EFFI vastustivat hyvitysmaksujärjestelmää ja sen päivittämistä ajanutta kulttuuriministeriä jopa banderollein Helsingin katukuvassa. Takinkäännös on melkoinen. Lisäksi kiinnostaa, miten korvaustaso saataisiin sellaiseksi, että jaettavaa tekijöille ylipäätään riittäisi. Poliittista tahtoa hyvitysmaksukysymyksen ratkomiseen ei ole näyttänyt riittävän, vaikka asia kirjattiin hallitusohjelmaan.

Muun muassa tekijänoikeusjärjestöjen Hyvitysmaksu-sivusto julistaa järjestelmän toimivan hyvin ja tehokkaasti, joten avoimeksi jää, mitä kysymystä pitäisi ratkoa.

Tekijänoikeusjärjestöjen ja tekijöiden kannalta ongelma tietenkin on, että hyvitysmaksun kertymä liukuu alaspäin – vuosituhannen alun reilun kymmenen miljoonan euron kertymästä on pudottu alle seitsemään miljoonaan. Vaan onko kyseessä ongelma? Hyvitysmaksulla ei ole mitään tiettyä, ylhäältä annettua tasoa, joka sen pitäisi vuodesta toiseen saavuttaa, eikä sitä pitäisi tekijänoikeusjärjestöissäkään pitää maksuautomaattina.

Pienenä filosofisena ongelmana voi pitää myös sitä, että hyvitysmaksu on tarkoitettu korvaukseksi tekijöille lain sallimasta yksityisestä kopioinnista. Jos laillisia lähteitä – esimerkiksi Spotifyn kaltaisia suoratoistopalveluita – ei voi kopioida, millä perusteella sitä kerätään? Laittomasta lähteestä kopioinnin korvauksethan hoidetaan lain mukaan oikeussalin kautta.

[TVkaista ja sen etu sekä asiakassuhde Oksasen Turre Legaliin]

Riippumatta siitä, mitä mieltä tekijänoikeuslaista tai sen nykyisistä verkkotallennussäädöksistä ollaan, lienee ihan paikallaan kysyä, onko moraalisesti oikein ajaa oman asiakkaan ja yhtiökumppanin asiaa kansalaisaloitteen nimissä.

Tästä olen vaihteeksi samaa mieltä – kun yksi aloitteen aktiivisista puuhamiehistä on lakifirmassa, joka on oikeudessa aloitteen aihepiiriin liittyvässä asiassa, se olisi syytä tuoda selvästi esille. Toisaalta tältäkin osin aloite on ennen kaikkea kuluttajan asialla. Käyttäjälle ei ole oleellista merkitystä, onko digiboksi verkkopalvelu vai paikallinen loota, mutta jostain syystä toinen niistä on tällä hetkellä laiton.

Sinällään ei ole aivan ennen kuulumatonta, että lakialoitteessa ajetaan oman eturyhmän asiaa. Kuumana vinkkinä Nordenstrengille voin vihjata, että energiatodistuslain muuttamista koskevan aloitteen puuhamiehet näyttävät toimivan Omakotitaloliitossa.

TVkaista ei toki ole ainut nettitallennuksen tarjoaja; ainakin viime vuonna TTVK harkitsi oikeusjutun nostamista myös Elisaa ja Soneraa vastaan. Apuun tulevat onneksi HBO, Netflix ja Viaplay. Tässä kohtaa on ehkä hyvä miettiä, edistääkö palveluntarjoajien oikeuteen vieminen todella suomalaisen viihdeteollisuuden tai tekijän asiaa.

Kansalaisaloitteen allekirjoittaneet kulttuurintekijät ovat esittäneet julkisesti tyytymättömyyttään tekijänoikeusjärjestöihin. Järjestöillä on ilman muuta syytä kriittiseen itsetutkiskeluun, mutta useissa tapauksissa tyytymättömyys näyttäisi liittyvän silkkaan tietämättömyyteen. Rivien välistä käy selväksi, että kansalaisaloitteessa pyritään puuttumaan lain kautta juuri tekijöiden siteisiin tekijänoikeusjärjestöihinsä.

Aloitteen voi ilman muuta nähdä järjestöjen valtaa nakertavana. Siitä voi sitten olla monta mieltä, mikä sen vaikutus on itse tekijälle: samalla ehdotus kuitenkin rakentaa myös työsopimuslain kaltaista minimitasoa tekijänoikeussopimuksen ehdoille. Kärjistetysti voi tulkita myös, että ehdotuksella palautetaan päätösvaltaa tekijälle, ja järjestöt ohjataan keskittymään sopimuslisensointiin.

Aloite esittää karrikoidusti, että mitä tahansa teosta voitaisiin muuntaa ja parodioida lupia kyselemättä ja tekijänoikeuskorvauksia maksamatta, vaikka lopputulos päätyisi kaupalliseen levitykseen. Näin kansalaisaloitteessa puututaan tekijöiden moraalisiin oikeuksiin ja liipataan myös hyvin läheltä viime aikaisia Marimekko-tapauksia.

Todella karrikoidusti. Viime aikaisissa Marimekko-tapauksissa ei muuten yksikään edes likimain vakavasti otettava taho väittänyt, että tekijänoikeuksia olisi rikottu.

Kansalaisaloitteen välikopioihin liittyvä pykälä taas mahdollistaisi käytännössä levyjen ja elokuvien raakamateriaalien tai kirjojen editoimattomien käsikirjoituksien kaupallisen käytön ilman että tekijä tai oikeudenomistaja olisivat oikeutettuja kostumaan bisneksestä penniäkään.

No ei. Teknisillä välikopioilla ei ole mitään tekemistä raakamateriaalin tai editoimattomien käsikirjoitusten kanssa. Kyse on siitä, mitä nimikin antaa ymmärtää: prosessin osana syntyvistä välttämättömistä, tilapäisistä kopioista. Näitä syntyy jatkuvalla syötöllä vaikkapa tietokoneen muistissa, internetin välityspalvelimissa ja niin edelleen. Nykyisellään moiset on tekijänoikeuslaissa sallittu ainoastaan käytön ja välittämisen yhteydessä, aloitteessa teknisten välikopioiden täsmennettäisiin olevan sallittuja myös uutta teosta tehtäessä.

Teosten opetuskäytön laajentamistavoitteet ymmärrän sen sijaan hyvin. Voisiko ratkaisu olla siinä, että Opetusministeriö ostaisi tulevaisuudessa oppilaitoksille entistä laajempia opetusoikeuksia ja että vastaavasti tekijänoikeusjärjestöt tulisivat vastaan lisenssien hinnoissa? Ongelmallisempaa olisi, jos suomalaiset sisällöntuottajat pakotettaisiin lain voimalla luovuttamaan tuotantonsa ilmaiseksi oppilaitoksien käyttöön, kuten aloitteessa esitetään. Jos yksityisesti tuotettu sisältö yhtäkkiä pakkolunastettaisiin kunnille ja valtiolle, niin silloin otettaisiin nähdäkseni melkoinen harppaus kohti neuvostoliittolaista suunnitelmataloutta.

Onko sen sijaan parempi, että yksityisesti tuotettu sisältö pakkolunastetaan yksityiselle järjestölle, joka sitten myy sitä eteenpäin kunnille ja valtiolle? Sillä niinhän Kopiosto Digiluvallaan tekee tälläkin hetkellä.

Suomen tulevaisuuden päättäjillä on huomattavan vankka edustus allekirjoittajien keskuudessa. Toivottavasti asianosaiset oppivat Järkeä tekijänoikeuslakiin -keisin kautta lukemaan aloitteet entistä huolellisemmin läpi ennen kuin sinetöivät ne allekirjoituksillaan.

Kannattaa tosiaan lukea paperi ennen kuin tällää nimensä alle. Vaan mistä Nordenstrengille on tullut sellainen käsitys, että poliittisten nuorisojärjestöjen edustajat eivät olisi niin tehneet? Iron Sky -ohjaaja Timo Vuorensola näyttää vielä heinäkuussakin kannattaneen aloitetta, joten ilmeisesti kysymys ei ole vain hetken mielijohteesta.

2013-09-29

Design-Kaikkonen

Marimekko-keskustelu on käynyt kuumana. On ollut mielenkiintoista seurata ihmisten tulkintoja siitä, mitä on tapahtunut, onko jotain tehty väärin, ja jos on, niin mitä.

Twitterissä maallikot ja asian harrastajat ihmettelevät valokuvan piiloteltua käyttöä. Luovilla aloilla ja erityisesti suunnittelualalla moni tuntuu kuitenkin pitävän käytäntöä itsestäänselvänä ja hyväksyttävänä.


Niin, Aalto-yliopiston dekaani, entinen Taideteollisen korkeakoulun rehtori Helena Hyvönen tosiaan oli sitä mieltä, että valokuvasta olisi pitänyt mainita. Tosin näkemys on kymmenen vuoden ja ison kohun siloittelema:

Mistä tässä sitten on kyse? Osittain kulttuurin murroksesta. Läpi piirtäminen on saattanut olla ok, ja voi olla, että se on sitä vieläkin, mutta selvästikään tilanne ei ole aivan niin selkeä ja yksinkertainen kuin keskustelussa halutaan antaa ymmärtää.

On tietenkin totta, että taiteessa vaikutteita imetään kaikkialta, eikä sitä tehdä pullossa. Esimerkiksi Anssi Kela on blogissaan avannut monien kappaleidensa syntyhistoriaa, myös vaikutteiden osalta. Toisaalta Bitter Sweet Symphony muuttui yhdessä yössä Verven kappaleesta Rolling Stonesiksi, kun lainaa oli hiukan liikaa.

Vaikutteilla ja vaikutteilla on eroa. On yksi asia piirtää huomaamattaan oman työnsä taustalle Simpsons-pilvet. Välillä alitajunta tekee tepposensa ja omaan teokseen putkahtaa turhan selkeä laina; silloin on syytä nostaa kädet pystyyn ja pyytää anteeksi.

Nyt ei kyse ole alitajunnan myyräntyöstä, vaan valokuvan tyylitellystä toisintamisesta. Teos voi olla uusi ja käytäntö alalla hyväksytty, mutta käsien levittely ja kohun ihmettely – tai sen sysääminen toimittajien harteille – ei avaa tilannetta. Kuten Jussi Pullinen asian ilmaisi:

Tämä on jotain, joka Marimekolta ja joiltakin kommentoijilta on jäänyt täysin huomiotta. On aivan yhdentekevää, mikä on alan sisäinen käytäntö. Nyt ei viestitä alan henkilöille, nyt puhutaan yleisölle.

Olisiko valokuvasta siis pitänyt kertoa? No kyllä, viimeistään siinä vaiheessa, kun kuvion alkuperää epäiltiin. Itselläni ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö Marimekko olisi lehdistötiedotetta rustatessaan tiennyt alkuperäisen kuvan olemassaolosta. Valokuvaa ei mainita sanallakaan, mutta tiedotteessa ei myöskään valehdella; sanavalinnat on tehty siten, että yleisölle syntyy mielikuva Espan puistossa näkymiä tähyilleestä suunnittelijasta.

Tiedotteen peittelevyyttä korostaa se, että sitä varten käytiin erikseen valokuvaamassa näkymä Espalta. Jos jonkun muun ottaman valokuvan käyttäminen kuosin pohjana on kerran täysin hyväksyttävää, Marimekko olisi päässyt huomattavasti helpommalla antamalla tiedotteen kylkeen viitteeksi Lepon alkuperäisen valokuvan. Näin ei kuitenkaan tehty.

Tavallaan Mika Porspakka on oikeassa: tekijänoikeus ei välttämättä ole tässä kohtaa oleellista. Se ei muuta miksikään sitä, että aiheessa ja käytännöissä selkeästi riittää keskusteltavaa.

Vastaavaa esimerkkiä voi hakea vaikkapa valokuvauksen puolelta. Lain kannalta on täysin selvää, että julkisella paikalla saa kuvata lähes mitä tahansa. Laista riippumatta viime vuosina on kuitenkin käyty kovastikin keskustelua valokuvaamisen hyväksyttävyydestä. Selkeimmin tämä on tullut näkyviin lasten kohdalla: nykyään ei liene olemassa sellaista päiväkotia, josta ei kotiin kiikuteltaisi vanhemmilta kuvauslupaa anovia lappuja. Laki ei sellaista vaadi, mutta muuttunut yhteiskunta vaatii.

Täysin toisella elämänalalla mieleen tulee väistämättä Antti Kaikkonen (kesk). Mies tuomittiin taannoin käytännöstä, joka on ollut voimassa vuosikymmeniä. Laki ei ole muuttunut, mutta jossain vaiheessa yhteiskunta ja laintulkinta muuttui.

Saattaa olla, että jatkossa Marimekolla ollaan entistä tarkempia suunnittelijoiden käyttämän materiaalin suhteen, ja ainakin sopii toivoa, että myös viestintä otetaan jossain vaiheessa haltuun. Valitettavasti kohu kiteytyy yhteen yritykseen ja suunnittelijaan. Louekarista on tulossa design-maailman Kaikkonen.

P.S. Nokian entinen innovaatiojohtaja Juhani Risku suomii blogissaan Marimekon suunnittelukulttuuria. Polveilevan jorinan kritiikki olisi vaikuttanut huomattavasti teräväkatseisemmalta, jos viiltävä analyysi Hetkiä-kuosin automalleista olisi kirjoitettu edelliseen, kuosia puolustavaan päivitykseen.

P.P.S. Koko juttu lähti liikkeelle barcelonalaisesta kassista. Miten on, Yle, onko Hetkiä edelleen kassikopio, vai onko luvassa oikaisu? Anteeksi pitäisi pyydellä muuallakin kuin Marimekolla.

2013-09-27

Epäonnistumisia: Marimekon viestintä, Ylen journalismi

Yleisradio julkaisi toissailtana uutisen, jossa Marimekkoa epäillään jälleen yhdestä plagiaatista.

Juttu oli lyhyt ja epämääräinen, samoin kuin Iltalehden vastaava: syytöksen perustana oli kuva nimettömän henkilön vuonna 2001 Barcelonasta ostetuksi väitetystä kassista. Marimekolta ei saatu kommenttia, ei myöskään suunnittelijalta, eikä ilmeisesti myöskään kassin valmistajalta. Tässä vaiheessa toimittajalla pitäisi hälytyskellojen soida.

Kun kohumylly lähti täysillä käyntiin, myös Ilta-Sanomat liittyi joukkoon, mutta hiukan erilaisella otteella:

Laukun omistaja tosin kertoi, että hän ei ole ihan varma siitä, oliko vuosi sittenkään 2001, kun hän osti laukun. Mahdollisesti näin oli, hän sanoi keskiviikkona IS:lle.

IS:n päätoimittaja Ulla Appelsin kertoi, että juttua oli tarjottu myös heille jo keskiviikkona.


Iltapäivälehtiä tavataan paheksua lööppihakuisuudesta ja löysästä journalismista, mutta Appelsinin näpäytys Ylen suuntaan on varsin paikallaan. Pelkästään satunnaisen henkilön muistikuviin perustuva plagiointisyytös on peijoonin hataralla pohjalla.

Kaikki uutisia seuranneet tietävät, miten sitten kävi. Marimekko julkaisi tiedotteen, jossa kerrottiin Maija Louekarin voittamasta kilpailusta vuonna 2003 ja julkaistiin kuvia alkuperäisistä kilpailutöistä. Yle kuitenkin luotti edelleen lähteeseensä.

Kohu ei kuitenkaan laantunut, sillä seuraavaksi tutkivan yleisön silmiin sattui pari vuotta vanha blogaus, jossa Mika Savela vertaa Hetkiä vuodelta 1966 olevaan valokuvakirjaan.

Kun kuvia katselee, on aika selvää, että Louekarin työ on tehty kirjan kuvan pohjalta – saattaa olla vaikka suoraan Photoshopilla väännetty. Viimein myös Marimekko myönsi asian. Tässä välissä muun muassa toimitusjohtaja Mika Ihamuotila ehti uhkua pyhää vihaa perättömistä syytteistä.

Tässä kohtaa on syytä pysähtyä.

On nimittäin niin, että ainakin toistaiseksi näyttää vahvasti siltä, että Yleisradion ja Iltalehden esittämät epäilyt tosiaankin ovat perättömiä. Toimittajan työ on ollut suoraan sanoen kelvotonta, eikä lähdekritiikistä ole ollut häivääkään.

Yleisradio ei ole edelleenkään ilmaissut olleensa asiassa väärässä. Päinvastoin, se ehti julkaista toisenkin uutisen samasta aiheesta.

Voidaan toki leikitellä ajatuksella, että espanjalainen suunnittelija oli lomalla Suomessa, osti täältä valokuvakirjan ja päätti suunnitella sen perusteella kauppakassin. Pari vuotta myöhemmin nuori suomalainen opiskelija näki kassin, ihastui kuosiin ja julkaisi sen omanaan. Aika paljon todennäköisempää kuitenkin on, että kassin omistaja ei vain muista vuosilukuja oikein.

Juttu ei lopu aivan tähän, sillä Marimekon viimeisimmän tiedotteen jälkeen Yle uutisoi asiasta:

Marimekko vahvistaa, että suunnittelija Maija Louekarin Hetkiä/Moments -nimisen kuosin inspiraationa on toiminut Markus Lepon 60-luvulla ottama valokuva.

Yhtiön mukaan esikuvana olevasta valokuvasta välittyvät suunnittelijan toteamalla tavalla kaupunkinäkymät Helsingistä. Louekari itse kertoi aiemmin saaneensa inspiraation kuosiinsa tarkkaillessaan kaupunkinäkymiä Helsingin keskustassa.

No ei. Ihmisen mieli kyllä mielellään kuvittelee suunnittelijan istumaan Espan puistoon piirtämään, mutta ei sitä alkuperäisessä Hetkiä-lehdistötiedotteessa sanota:

Oman Hetkiä/Moments-kuosini inspiraationa olivat kaupunkinäkymät Helsingistä. Piirsin Helsingin keskustasta kaupunkinäkymää, jossa katse kohdistuu Esplanadin puiston suunnalta Fabianinkadun ja Pohjoisesplanadin risteymään.

Inspiraationa voi toimia myös valokuva, ja niin tässä tapauksessa pääsi käymään. Miten olisi, Yleisradio, jos vaikka ryhdistäytyisitte hiukan?

Marimekon viestintä

Koko vuoden jatkuneiden plagiointikohujen Marimekon asema design-talona on asetettu kyseenalaiseksi. Sen sijaan päivänselväksi on käynyt, että viestintää siellä ei ainakaan osata.

Kristiina Isola on toistaiseksi ainut suorasta kopioinnista kiinni jäänyt suunnittelija. Yritys ei voi yhtä aikaa harrastaa nollatoleranssia kopioinnin suhteen ja jatkaa yhteistyötä Isolan kanssa.

Eilinen lehdistötiedote Hetkiä-kuosin kilpailuvoitosta on tarkkaan mietitty. Sen sanamuodot on valittu siten, että se on täysin todenmukainen mutta jättää siitä huolimatta olennaisen asian mainitsematta. Kun on tiedossa, että pohjana on vanha valokuva, tuntuu lehdistötiedotteen kylkeen kuvattu Espan näkymä irvokkaalta. Ihamuotilan esiintyminen Huomenta Suomen haastattelussa alkaa sekin haiskahtaa tekopyhältä.

Ei näin, Marimekko. Tässä tapauksessa ei suoranaisesti ole edes tehty mitään väärää, mutta jatkuva kieltäminen saa kaiken kuulostamaan epäilyttävältä. Miksi alkuperäistä kuvaa ei suosiolla liitetty eiliseen lehdistötiedotteeseen? Ihamuotila oli oikeassa hyökätessään Yleisradion uutisointia vastaan, mutta katsojia kohtaan olisi pitänyt esiintyä lakki kourassa viimeistään siinä vaiheessa, kun esiin nostettiin alkuperäinen valokuva. Sillä ei tämä nyt aivan mennyt niin kuin elokuvissa.

Ei mitään väärää?

Niin, se kuosi. Tosiasia on, että se on hyvin erilainen kuin alkuperäinen valokuva. Joku voisi sanoa sitä vaikka uudeksi teokseksi – ja jos oikeuteen mentäisiin, niin sanottaisiinkin.

Suomessa nimittäin valokuvan suoja ei ole erityisen vahva. Valokuva sinällään on aina suojattu: tekijänoikeuslaki sisältää varsinaisen tekijänoikeuden lisäksi myös lähioikeuksia, joihin kuuluu myös valokuvaajan oikeus määrätä kuvastaan. Tämä oikeus on nykyään voimassa 50 vuotta kuvan ottamisesta.

Näin ei kuitenkaan ollut aina. Esimerkiksi Wikipedian tiedostojen käyttösäännöt valokuvan osalta tietävät kertoa, että vuonna 1966 elettiin aikaa, jolloin valokuvan suoja oli voimassa vain 25 vuotta. Mikäli siis kyse ei ollut teoksesta, kuvan suoja-aika on mennyt jo hyvän aikaa ennen kuin Louekari teki oman teoksensa.

Hyvin suurella todennäköisyydellä Markus Lepon katunäkymää ei pidettäisi teoksena. Se on miellyttävää ajankuvaa, mutta siinä ei ole mitään erityislaatuista, mikä nostaisi sen teokseksi. Oikeuskäytännössä puolestaan on päädytty siihen, että valokuva ja siitä maalattu muotokuva eivät olleet yhden teoksen ilmentymiä, vaan maalaus oli itsenäinen teos. Sama tuomio tullisi myös valokuvasta tehdylle abstraktille viivapiirrokselle. Ja kappas, kauppaoikeuden professori Rainer Oesch on samaa mieltä.

Koko hässäkän jälkeen käteen jää siis yksi suunnittelija, joka tuntuu voittaneen kilpailun jälkikäteen arvioiden kevyehköillä eväillä. Yksi vaatefirma, jolla on hyvin suuria ongelmia viestinnässään ja paljolti sen seurauksena yhä suurempia ongelmia yleisessä uskottavuudessan. Yksi kappale julkisia viestintäyhtiöitä, joka näyttää pudottaneen pallon totaalisesti mutta jatkaa sujuvasti valitsemallaan linjalla. Sekä ennen kaikkea yksi arkkitehti, joka jo pari vuotta sitten näki sen, minkä julki tulemiseen vaadittiin kokonainen nippu leväperäistä uutisointia ja pari vuorokautta päätöntä sosiaalismediaalista vouhotusta.

2013-09-24

Tervetuloa tasavero

RKP:n Carl Haglundin mukaan ensi keväänä on odotettavissa lisää miljardileikkauksia.

Koska julkisen puolen suurimmat menot ovat opetus- ja sote-sektorilla, pitää tukia, korvauksia ja muita etuuksia kiireen vilkkaa leikata. Haglund puhuu kauniisti hyvinvointiyhteiskunnan muokkaamisesta, mutta RKP:n kuurin jälkeen hyvinvointi on jotain ihan muuta kuin mihin on totuttu.

Vaikka Haglund puhuu mieluummin leikkauksista, verotuksessakin riittää rukattavaa:

Haglund puhuu paljon voimallisemmin leikkausten tarpeesta kuin verojen korottamisesta. Tulo- tai yhteisöverojen kiristäminen heittäisi hänestä hiekkaa talouden rattaisiin.

Alv:n nostoa en vastusta. Ruoan alv:n alentaminen esimerkiksi ei ollut järkevää. Siitä pitää keskustella.

Kerrataan: tulo- ja yhteisöveroja ei voi kiristää, sillä se heittää hiekkaa talouden rattaisiin. Arvonlisäveron – ja ilmeisesti erityisesti ruuan arvonlisäveron – rukkaaminen olisi Haglundin mielestä paikallaan.

Ministeriltä jäi ilmeisesti huomaamatta muun muassa valtionvarainministeriön tiedote, jonka mukaan nykyinen vähäinenkin kasvu on yksityisen kulutuksen varassa. Taannoin ALV:n korotusta pidettiin yhtenä syynä tuon kulutuksen hiipumiseen, mutta Haglundilla on epäilemättä salainen ässä hihassaan.

Jotain perin kummallista on myös siinä logiikassa, että tuloverojen sijaan nostettaisiin ALV:tä. Voidaan puhua työn sivukuluista ja verotuksen vaikutuksesta työllisyyteen, ja voidaan toki väittää, että ihminen voi itse säädellä kulutustaan. Nimikkeestä riippumatta veroeurot kuitenkin viime kädessä lähtevät samasta pussista. Ero tulee siinä, että ALV on kaikille sama: sen nostaminen kirpaisee pienituloista huomattavasti enemmän kuin keski- tai suurituloista. Kokoomusnuoret ehdottivat tasaveroa ja saivat aikaan vastalausemyrskyn; nyt sitä käytännössä ehdottaa hallituspuolueen puheenjohtaja, istuva puolustusministeri.

Pisteenä i:n päälle Haglund vielä pitää ruuan ALV-alea virheenä. Viis siitä, että suomalainen ruoka on jo nykyisellään Euroopan viidenneksi kalleinta, osaltaan verotuksen takia. Tai että pienituloisen tuloista neljännes saattaa mennä ruokaan. Ei muuta kuin pois vaan, sillä saadaan hyvinvointivaltio uuteen muotoon!

En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että alennetut ALV-prosentit ovat oikea tapa tukea köyhää kansanosaa. Minulla on kuitenkin hyvin vähän uskoa siihen, että Haglund olisi oikeasti ensi keväänä rakentamassa suomalaista verotus- ja tukikäytäntöä kokonaan uusiksi. Näillä ulostuloilla vaikuttaa siltä, että niillä, joilla aikaisemmin meni huonosti, menee uudistusten jälkeen entistä huonommin.

Suomalaista järjestelmää on moitittu siitä, että se tarjoaa liikaa keppiä ja liian vähän porkkanaa. Haglundin tapauksessa tästä ei tarvitse huolehtia, sillä hän ei tarjoa kumpaakaan. Sekä kepin että porkkanan tarkoitus on ohjata ihmisiä haluttuun suuntaan; Haglundin työkalu on nuija, jolla polvillaan olevat murjotaan kunnolla maihin. Suunta tietysti sekin.

P.S. Helsingin Sanomat esittelee kuntien kulurakennetta. Yleisellä tasolla kuntasäästäjää voi harjoitella HS:n säästöpelissä.

P.P.S. Haglundin esille nostama aikuisten hammashoito tuli tosiaan nykyisessä laajuudessaan kuntien tehtäväksi 2000-luvun alussa, mutta kolmekymppiset pääsivät kunnalliseen hoitoon jo 1980-luvulla (PDF). Ehdotus sopii siis hyvin Yleisradion Aikamatkoja 70-luvulle -sarjaan.

P.P.P.S. Ruuan ALV:n korottamista muiden tasolle ehdotti myös valtiovarainministeriö (PDF) muutama kuukausi sitten. VM:n lapussa kerrotaan, että varakkaimmissa tuloryhmissä kulutukseen menee 60% tuloista, alimmissa yli 100%; toisin sanoen kansakunnan köyhimmät elävät jatkuvasti velaksi. Tämän jälkeen verrataan kulutetun rahan jakautumista ja todetaan, että köyhimmillä menee suurempi osuus kulutuksesta ruokaan; prosentuaalisesti ero ei kuitenkaan ole merkittävä, joten VM päätyy toteamaan, että tulonjaon kannalta alennettu prosentti ei ole merkittävä. Ok, mutta entäpä elämänlaadun? Missä todellisuudessa näitä esityksiä valmistellaan?

2013-09-19

Bisnesmiehiä eikä marjanpoimijoita

Pari viime viikkoa on kovasti puhuttu marjanpoimijoista. Viitisenkymmentä thaimaalaista marjanpoimijaa heitti Saarijärvellä hanskat tiskiin ja nosti yrittäjää vastaan syytteen ihmiskaupasta. Samainen yrittäjä puolestaan siirsi poimijoiden lennot omin käsin aikaisemmaksi, joten tällä haavaa poimijat ovat maassa ilman tietoa, miten ja koska pääsisivät kotiin.

Syyttäjä ehti jo lopettaa esitutkinnan (PDF), sillä saatujen tietojen perusteella näytti selvältä, että ihmiskaupan määritelmä ei täyty. Poimijoiden lakimies Ville Hoikkala ihmetteli päätöstä, sillä kaikkea näyttöä ei ole esitelty.

Helsingin Sanomissa kerrottiin tänään, että thaipoimijat keräävät nykyään 80–90% yritysten kautta myyntiin tulevista marjoista. Marjayrittäjien mukaan thaimaalaiset ovatkin liiketoiminnalle elinehto:

Ilman thaimaalaisia iso määrä marjojen jatkojalostuksen kehittämiseen käytettyä julkista rahaa menisi hukkaan. Lisäksi monien yritysten toiminta loppuisi, ja luonnonmarjoja jouduttaisiin tuomaan Suomeen, sanoo Arktiset aromit -yhdistyksen toiminnanjohtaja Simo Moisio.

Ilman thaimaalaisia voimme laittaa lapun luukulle, vahvistaa Marja Bothnian vientipäällikkö Ben Strömsten.

City-lehdessä Taneli Hämäläinen kirjoittaa myös poimijoista. Piirtyy osapuilleen seuraavanlainen kuva:

  • Thaimaalaiset ovat yrittäjiä. Suomalainen marjayritys tosin kutsuu heidät Suomeen ja on viisumissa merkitty työnantajaksi, mutta työsopimusta ei kirjoiteta, luvataan vain ostaa kerätyt marjat.
  • Yritykset pidättävät automaattisesti palkasta muun muassa majoituskuluja ja auton vuokraa. Tai ei tietenkän palkasta, sillä thaimaalaisethan ovat yrittäjiä.
  • Esimerkiksi Suolahden tapauksessa thaimaalaisen poimijan ja meikäläisen marjayrittäjän välissä on 12 porrasta erilaisia alihankkijoita, jotka kukin nappaavat oman siivunsa tuloista.
  • Marjasta saatavia tuloja ei makseta poimijalle vaan thaimaalaiselle välittäjälle, joka huolehtii siitä, että velat tulee kuitattua.

Helsingin Sanomien mukaan thaimaalaisten keskituntipalkka on 2,40 euroa. Kuulostaako pieneltä? No niin pitääkin. Se on peijoonin vähän, vaikka valtio ei marjanpoimintaa verotakaan.

Maailmahan on, kuten tunnettua, globaali, joten suomalaisten yrittäjien huoli ulkomailta tulevasta marjasta on aiheellinen. Kuinka siis muualla toimitaan?

Suomalaiset marjat kilpailevat muun muassa Kiinasta, Venäjältä ja Ruotsista tulevan halvemman marjan kanssa.

Ruotsiin thaimaalaiset poimijat tulevat työluvalla eivätkä Suomen tavoin turistiviisumilla ja omalla riskillä. Käytäntö takaa poimijalle noin 2 000 euron kuukausittaisen verotettavan minimiansion.

Suomalaisyrittäjät eivät lämpene käytännölle.

Suomessa on tällä hetkellä maailman paras systeemi ja win-win-tilanne. Poimija ei maksa veroja tuloistaan ja tuo varmasti marjansa metsästä meille joka päivä, toteaa Strömsten.

Suomalaiset marjayritykset eivät siis ole halukkaita ottamaan poimijoita työsuhteeseen tai nostamaan palkkioita, sillä pelkona on markkinat valtaava ruotsalainen halpamarja. Ruotsissa poimijoilla on kuitenkin onnistuttu määrittelemään minimiansio – tosin Ruotsissakin on eurooppalaisia omalla riskillä poimijoita.

Nyt olisi ehkä hyvä hetki pysähtyä miettimään, kuinka elinkelpoinen on toimiala, joka perustuu siihen, että maahan saapuu velkarahalla nimellisiä yrittäjiä, jotka kantavat riskin huonosta sadosta ja huijaavista välikäsistä. Suomalaisen yrittäjän suurin riski puolestaan tuntuu olevan siinä, että maahan ei saadakaan houkuteltua riittävästi kusetettavia. Strömstenin win-win ilmeisesti viittaa siihen, että voittoja kerätään kaksin käsin.

P.S. HS:n haastattelemat thaimaalaiset ovat tilanteeseen kohtalaisen tyytyväisiä – kotimaan 165 euron kuukausipalkkaan verrattuna marjanpoiminta voi hyvänä vuonna olla varsin kannattavaa. Se ei tee tilanteesta yhtään vähemmän hyväksikäyttöä.

2013-09-12

Maahanmuuttotilastoja

Tilastokeskuksen blogissa on kirjoitus maahanmuutosta. Kirjoittaja haluaa rikkoa myytin, että Suomeen muuttaa pelkkiä afrikkalaisia.

Aivan ensimmäiseksi on todettava, että ilmeisesti tästä myytistä ei enää tarvitse huolehtia: kommentoijat tuntuvat olevan enemmän huolissaan Itä-Euroopasta ja Lähi-idästä. Ilmeisesti erilliseksi viivaksi piirretty Somalia tekee asian sen verran selväksi, että siitä ei kehdata ruikuttaa.

Paluumuuttajat

Myös Talouselämä uutisoi asiasta. Heti ensimmäiset kommentoivat nostivat esiin suomalaisten paluumuuttajien suuren määrän: lähes 40% maahanmuuttajista on suomalaisia, ja niinpä kommentoijat olettivat, että kyseessä saattaisivat olla Koiviston ajoista lähtien maahan vapaahkosti päässeet inkeriläiset paluumuuttajat.

Voin kuitenkin keventää kommentoijien huolta: Tilastokeskus puhuu Suomen kansalaisista, ja inkerinsuomalaiset eivät sitä olleet.

Twitterissä puolestaan kauhisteltiin tilastokikkailua, jossa kotiin palaavat suomalaiset lasketaan maahanmuuttajiin.


Ei huolta tässäkään kohtaa: somalialaisten määrää verrataan Suomeen muuttaneisiin ulkomaan kansalaisiin ja kuvaajat on piirretty absoluuttisilla muuttajamäärillä. Ylipäätään suomalaiset paluumuuttajat ovat vain parin lauseen kuriositeetti Tilastokeskuksen kirjoituksessa.

Piilomuuttajat

Tilastokeskuksen blogin kommenteissa Jouni Mäkeläinen toteaa, että karkea jaottelu piilottaa totuuden, sillä esimerkiksi EU:hun kuuluu monenlaista maata. Näin toki on, joten poraudutaan hiukan syvemmälle.

MaaMuuttajia 2012Asujia 2011
Viro5 98730 250
Ruotsi5796 228
Puola5133 121
Britannia3833 492
Saksa2904 302
Espanja2821 412
Romania2742 147
Bulgaria2601 370
Unkari2501 893
Italia1841 599

Eurooppalaisista siis saksalaisia asuu Suomessa kolmanneksi eniten, ja viime vuonnakin heitä tuli maahan enemmän kuin kauhisteltuja romanialaisia ja bulgaareja. Totuuden nimissä on kuitenkin todettava, että laskin muuttajalukuihin ainoastaan EU-kansalaiset; esimerkiksi Espanjan kautta tuli viime vuonna kolmisenkymmentä alunperin Amerikan mantereelta lähtöisin olevaa henkilöä.

Entäpä sitten Aasia? Sehän pitää sisällään Japanin ja Lähi-idän valtiot.

MaaMuuttajia 2012Asujia 2011
Thaimaa7276 125
Kiina7037 645
Iran5535 479
Intia5224 693
Irak50310 072
Vietnam3747 006
Nepal3731 435
Afganistan2903 840
Filippiinit2532 012
Pakistan2271 752
Syyria148580
Bangladesh1361 872
Japani1041 111

Listalla on tosiaan Lähi-idän maita, mutta lukujen valossa näyttää kuitenkin siltä, että tulijoita on enemmän Kaukoidästä.

Koska seuraavaksi ollaan huolissaan sukupuolijakaumasta, todettakoon, että pahiten se on pielessä Thaimaalla ja Nepalilla: Thaimaan tulijoista kolme neljäsosaa on naisia, Nepalista tulee saman verran miehiä. Parhaiten tasa-arvo toteutuu ilmeisesti Iranissa, sillä sieltä tulee miehiä ja naisia tasapäin.

Talouselämän uutisen kommenteissa tiedettiin kertoa, kuinka yksikään ei asu Kehä-I pohjoispuolella.

On kyllä totta, että esimerkiksi somalialaissyntyisistä pääosa asuu Uudenmaan alueella. Vaan tiedättekö mitä? Niin asuu virolaisistakin. Samoin vietnamilaisista, kiinalaisista ja – Herra paratkoon – briteistä. Jos oikein tarkkaan väestöjakaumaa mittailee, saattaa tarkkasilmäiselle paljastua, että paljasjalkaisten suomalaistenkin väestöjakauma painottuu kovasti etelään.

Tilanteeseen on ehkä perusteltua haluta muutosta, mutta ratkaisut ovat samoja kuin maan asuttuna pitämisessä ylipäätään: pohjoisessakin pitäisi ihmisillä olla mielekästä tekemistä ja jonkinlainen mahdollisuus kuulua yhteisöön. Jos se yhtään tuntemuksia helpottaa, viime vuonna maahan muuttaneistakin pääkaupunkiseudun ulkopuolelle asettui vähintään 12 000 ulkomaalaista.

Somalialaissyntyperäisiä on Suomessa vajaa 14 000, Irakin pakolaisia noin 10 000. Määrät voivat kuulostaa suurilta, kunnes ne asettaa jonkinlaiseen kontekstiin: entisen Neuvostoliiton alueelta peräisin olevia ihmisiä on Suomessa noin 100 000, ja kaikkiaan ulkomaalaisperäisiä asukkaita on yli 250 000. Kantaväestöä tummempi iho saattaa näkyä paremmin katukuvassa, mutta jospa jätettäisiin tuo tilastointi kuitenkin niille, joilla on siihen edellytykset.

Lähteet: Tilastokeskuksen väestörakenne- ja muuttotilastot.

2013-09-11

Löyhää ohjelman lukua

Kokoomusnuoret sitten menivät ja julkaisivat tavoiteohjelman (PDF).

Yleisradio ehti uutisoimaan asiasta ensimmäisenä, ja sen jälkeen muut tiedotusvälineet ovatkin seuranneet perässä. Niinpä olemme saaneet kuulla, kuinka Kokoomusnuoret vaativat euromaiden tukemisen lopettamista, tasaveroa, vähemmistövaltuutetun viran lopettamista ja kansanryhmää vastaan kiihotuksen poistamista rikoslaista.

Ja siihen se sitten on pitkälti jäänytkin. Tavoiteohjelma on kokonaiset yhdeksän sivua löyhästi tai olemattomasti perusteltuja ranskalaisia viivoja, luulisi siitä löytyvän ammattitaitoiselle toimittajalle jutun juurta. Myyvimpien otsikoiden poimiminen päältä tietenkin antaa hetken aikaa miettiä, miten asiaan suhtautuisi.

Kansan kiihotusta

Kokoomuksen poliitikot ovat kilpaa irtisanoutuneet nuorisojärjestönsä mielipiteistä. Samaan aikaan myös päätön kauhistelu jatkuu. Ehkä pahimpana rimanalituksena Helsingin Sanomat lähti kahden toimittajan voimin pohdiskelemaan kiihotuspykälän kumoamisen vaikutuksia.

Yleisradion haastattelussa Kokoomusnuorten puheenjohtaja Susanna Koski perusteli kansanryhmäpykälän poistamista. Harmi kyllä selitys on sekava: halutaan, että ihmistä kohdellaan lainsäätäjän silmin myöskin yksilönä. Jaa mitä? Ei ketään tuomita ryhmänä, ja ryhmään kohdistuvia pykäliä on rikoslain 11. luvussa pari muutakin: joukkotuhonta ja rikos ihmisyyttä vastaan.

Oikeasti Kokoomusnuoret eivät tietenkään tarkoita tätä, ja kun haastattelun kuuntelee ajatuksella, ei sitä tarkoita Koskikaan. Tavoiteohjelmassa asia on onnistuttu avaamaan parilla lauseella ymmärrettävästi; ehkä puheenjohtajan olisi kannattanut lukea ohjelma läpi ennen haastattelun antamista.

Kiihotus kansanryhmää vastaan on oikeastikin jossain määrin pulmallinen pykälä, jonka ongelmia avaa muun muassa nettipoliisi Marko Forssille omassa kirjoituksessaan. Samasta kirjoituksesta käy ilmi, että ongelmat eivät ehkä käytännössä kuitenkaan ole aivan niin suuria kuin sananvapauden sinivalkoiset soturit antavat ymmärtää.

Yksilönä parempaan huomiseen

Parin päivän pohdinnan jälkeen viimein Helsingin Sanomat listasi muutamia kummallisuuksia, ja Aamulehdessä ehdittiin jopa osoittelemaan eri vaatimusten keskinäisiä ristiriitaisuuksia. Myös itsekin kokoomuslainen Ossi Mäntylahti kritisoi ohjelman sisältöä.

Loppujen lopuksi Kokoomusnuorten ideologiana tuntuu olevan äärimmäinen yksilönvapaus, eikä sivuille juuri tarvitse katsoa. Ilmeisesti myös kirjoittajien ikä näkyy: on kaiketi täysin loogista, että ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa lyhennetään ja subjektiivinen päivähoito-oikeus poistetaan, mutta samaan aikaan opintotuesta halutaan poistaa tulorajat.

Kokoomusnuoret haluavat tehdä leikkauksia ja leikkaavat kovalla kädellä myös valtion tuloja. Tasaveroilla taas kuritetaan köyhimpiä. Epäselväksi jää, miten käy ihmisille, jotka näiden leikkausten ja verotusmuutosten jälkeen putoavat kelkasta. Vaan näiden nuorten maailmassa ongelmaa ei ole, sillä jokainen on oman onnensa seppä.

Yksilönvapauden humoristisena toteemina toimii ohjelman lopusta löytyvä vaatimus talvirengaspakon poistamisesta. Maassa, jossa talvi yllättää autoilijat poikkeuksetta tasan joka vuosi, Kokoomusnuoret haluavat tuoda kesärenkaat myös sydäntalveen.

2013-09-09

Mielenterveyttä etsimässä

Helsingin Sanomat julkaisi tänään artikkelin itsemurhan tehneestä Akista. Jutun kirjoittanut toimittaja höysti tarinaa verkossa kolumnilla, ja päälle päätteeksi saman lehden mielipidesivuilla penättiin vastuunkantajaa riippuvaiselle tyttärelle.

Espoon kaupunki vastasi kirjoituksiin HS:n kainalojutussa, mutta tarkempaa vastausta Akin surkeaan tapaukseen ei saada.

Ja hyvä niin. Ongelma Helsingin Sanomien jutussa, samoin kuin mielipidekirjoituksessa, on se, että ne ovat täysin omaisen näkökulmasta kirjoitettuja. Espoon kaupungin vastaus antaa osviittaa siitä, että kaikki ei ehkä kulje kuvatulla tavalla – palveluiden välillä on vaikea pompottaa, jos palvelut on yhdistetty.

Vaikka julkishallinto on näissä tarinoissa iso ja kasvoton, julkisuudessa se on aina altavastaaja; sosiaalitoimi tai lääkäri ei voi kommentoida yksittäisen asiakkaan asioita. Tämä ei muuten koske ainoastaan tiedotusvälineitä: jos potilas ei anna lupaa, ei sitä tietoa anneta edes omaisille.

Kuten Espoon Grigori Joffe toteaa, tahdonvastaisessa hoidossakaan ihmistä ei voi pitää, jos kriteerit ei täyty. Käytännössä viranomainen tietysti toimii aina väärin, sillä Suomessa itse asiassa käytetään pakkohoitoa enemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Käytännöstä on tullut noottia EIT:ltä.

Julkaistussa mielipidekirjoituksessa on nippu kummallisia kohtia: bentsodiatsepiineja määrätään pikkulapselle, viimeisimmät reseptit ovat 2000 pillerille – ja tämä henkilölle, jolla on todettu päihdeongelma. Henkilölle on tehnyt diagnoosin yksityinen pätevä asiantuntija, mutta se jätetään mainitsematta, mikä tuo pätevyys tarkalleen ottaen on.

Edelleen kirjoituksessa kerrotaan, kuinka kuntoutuksen jälkeen tukea ei saa, sillä pitäisi tavata psykologi ja sosiaalihoitaja ennen kuin maksusitoumus jatkohoitoon myönnetään. Lienen jollain tapaa naiivi, kun ensimmäisenä mieleen nousee kysymys: miksei sitten tavata?

Kirjoituksessa kaivataan yhtä vastuuhenkilöä, jolle voi soittaa aivan milloin tahansa. Sellaisen henkilön nimi on äiti, ja siltä osin asia ilmeisesti on kunnossa. Hyvällä tuurilla apua voi löytyä vapaaehtoistoiminnasta, mutta varsinkaan julkisesta terveydenhoidosta tällaista ympärivuorokautista avustajaa tuskin löytyy. Tuskin sellaista on luvassakaan; terveydenhoitojärjestelmässä on aika paljon kipupisteitä ilman, että siihen vielä lisätään kallis ja työntekijöitä kuormittava tukihenkilötoiminta.

Toimittaja tuntuu olevan hyvin vaikuttunut, ja se epäilemättä kertoo hyvää hänen luonteestaan. Samalla kolumni kuitenkin kääntyy tunteisiin vetoavaksi itkuvirreksi, jossa keskiöön nousee yksi poika. Se voi olla jutun kannalta paikallaan, mutta sillä fokuksella ei järjestetä kansallista terveydenhoitoa. Kolumnin lopussa syyllistetään Espoon työntekijöitä kaksin käsin. Ilmeisesti toimittajalta on päässyt unohtumaan, että avuntarvitsijoita saattaa olla yksi tai kaksi muutakin.

Tarkoituksenani ei ole kritisoida potilaita tai omaisia. On selvää, että ongelmien kasautuessa niiden setvimisestä tulee entistä hankalampaa. Jos hoitoa pitää hakea useammalta luukulta, ristiriitoja tulee varmasti ja väliinputoamisiakin tapahtuu; tätähän Espoo on ainakin jutun perusteella yrittänyt korjata. Korjattavaa varmasti riittää.

Sen sijaan ihmettelen näin yksipuolista asian käsittelyä. Suomalaisessa mediassa ihmeteltiin viime syksynä ja talvena Johan Bäckmanin venäläiseen mediaan antamia lausuntoja venäläislasten huonoista oloista Suomessa. Viranomaisen ongelmat vastaamisen suhteen tunnustettiin ja Bäckmanin motiiveja ihmeteltiin. Ehkä samaa pohdintaa pitäisi harjoittaa kotimaassakin.

P.S. Korkeimman hallinto-oikeuden viestintäpäällikkö Teuvo Arolainen ehdotti viime syksynä, että julkisuuslakia pitäisi uudistaa ja salaamisen tarvetta uudelleen arvioida. Arolainen jatkoi keskustelua YLE:n Julkisessa sanassa ja ehdotti, että viranomaisella olisi oikeus vastata, jos asianosainen tuo muuten salassapidettävän asian julkisuuteen. Ei kuulosta aivan mahdottomalta.

2013-09-04

Veroja metrimitalla

Suomalaista autoilijaa suunnitellaan jatkossa kuritettavan satelliittipaikannuksen avulla. Liikenne- ja viestintäministeriön julkaisemassa tilannekatsauksessa (PDF) kaavaillaan auto- ja ajoneuvoveron korvaamista kilometrimaksulla.

Suunnitelman lähtökohdat ovat selvät: liikennekäyttäytymistä halutaan ohjata ja veropohja taata. Monien ehdottama polttoaineveron korottaminen ei oikein käy, sillä kehitys tekee siitä pikku hiljaa mahdottoman. Autojen polttoainekulutuksen pieneneminen laskee verotuloja, joten veroprosenttia pitäisi jatkuvasti nostaa, ja samalla päälle pitäisi kasata himmeleitä, joilla ammattiautoilijoille annettaisiin edes jonkinlainen toimeentulon mahdollisuus.

Valitettavasti nyt esitetyssä ideassakin on nopeasti ajatellen aika monta ongelmaa.

Yksityisyys

Satelliittipaikannus joka autossa antaa mahdollisuuden kerätä kilometritietoa verotusta varten. Samalla se antaa mahdollisuuden esimerkiksi automaattiseen nopeudenvalvontaan. Tarpeen vaatiessa järjestelmällä voidaan kytätä vaikka yksittäistä ajoneuvoa.

Voi toki väittää, että niin ei tapahdu. Vaan biometristen passien mukanaan tuomaa sormenjälkirekisteriä on ehdotettu avattavaksi poliisin tarpeisiin. Lapsipornon suodatukseen tarkoitettuja estolistoja puolestaan suunniteltiin taannoin ulkomaisia pelisivustoja suodattamaan.

Tarkoitus voi olla ainakin jollain mittarilla hyvä ja ajatus taustalla pätevä. Tosiasia kuitenkin on, että poliisin valtuuksia laajennellaan jatkuvasti. Kun tällainen keino kerran tuodaan jossain tarkoituksessa saataville, voi olla varma, että sitä pyritään hyödyntämään muuallakin.

Tietoturva

Jos järjestelmä tallentaa jokaisen Suomessa liikkuvan henkilöauton liikkeet, kyseessä on melkoinen paketti dataa. Vaikka valtateillä ajelu ei välttämättä ole arkaluonteista, ei tuota dataa toivoisi näkevän vapaassa jakelussa.

Hinta

Mitä seuranta maksaa? Hyvä kysymys, johon ministeriön työryhmällä ei toistaiseksi ole vastausta. Älykkään liikenteen yhteistyöfoorumi ITS Finland arvioi hinnaksi 150–200 miljoonaa euroa.

Samaisen ITS Finlandin mukaan kymmenen prosenttia tuotoista menisi järjestelmän ylläpitoon. Kun veron tuotoksi vuonna 2025 on arvioitu noin 2,2 miljardia euroa, kyse ei siis ole aivan ilmaisesta järjestelmästä.

Vaihtoehdot

Ehdotuksen tarkoitus on ohjata liikennekäyttäytymistä. Tämä voi tarkoittaa monta asiaa, mutta oletus on, että viime kädessä ajatuksena on hillitä ajosuoritteiden määrää.

Vaan jos ihmiset halutaan pois henkilöautoista, pitää tarjolla olla vaihtoehtoja. Tällä hetkellä niitä ei suurimpia kaupunkeja lukuunottamatta ole – eikä kaupunkienkaan liikennettä yleensä voi kehua, jos reitti ei kulje keskustan kautta. Haja-asutusalueella joukkoliikennettä ei yksinkertaisesti ole. Bussit pitäisi saada liikkumaan nykyistä notkeammin ja kimppakyyteihin pitäisi löytää kannusteita.

Kädenojennuksena maalaisille työryhmä ehdottaa kahden vyöhykkeen järjestelmää, jossa kaupunkikilometrille tulisi hintaa 6,8 senttiä, maaseudulla puolet vähemmän. Maaseudun määritelmä on kuitenkin kovin tiukka: matalammalla hinnalla pääsisi kaasuttelemaan lähinnä pohjoisen korvissa. Etelä-Suomen maaseutukunnissa oma auto on käytännössä pakollinen, mutta verotus menisi kalliimman mukaan.

Läpinäkymättömyys

On helppo sanoa, että maa jaetaan kahteen vyöhykkeeseen ja kerätään rahaa sen mukaan; epäselvää on, mitä se käytännössä tarkoittaa. Veron kantamisesta ei tietenkään ole vielä puhuttu mitään, mutta jotenkin ne rahat pitää kansalaisilta kerätä.

Vaikka kilometrimäärä on periaatteessa yksinkertainen laskutusperuste, kilometrejä kertyy helposti paljon ja niiden seuraaminen on hankalaa. Jos tieto kerätään jonnekin Tiedon konesalien syövereihin, veron suuruudesta tulee varmasti sanomista. Verotusperusteiden tarkastaminen ei liene herkkua, enkä ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että tarkkoja tietoja haluttaisiin luovuttaa edes asianosaiselle.

Jos kaksi vyöhykettä tuntuu liian yksinkertaiselta, niin eipä hätää! Vihreät ehdottavat Oras Tynkkysen suulla useampia vyöhykkeitä ja aikaperusteista vaihtelua kilometrimaksuihin. Lopputuloksena olisi vero, jonka suuruutta olisi mahdoton ennakoida.

Yhtenä vaihtoehtona on tietysti liittää seurantajärjestelmän lisäksi kojelautaan reaaliaikainen näyttö, joka kertoo voimassa olevan tariffin ja kertyneen veron. Ei se verotusta juuri sen selkeämmäksi muuttaisi, mutta luotaisiin ehkä kansalaiselle illuusio kontrollista – ja järjestelmälle taas hiukan lisää hintaa.

Luotettavuus

Jokaisella navigaattoria tai puhelimen paikannusta käyttäneellä lienee käsitys siitä, miten satelliittipaikannus toimii: perusvaatimus on suhteellisen esteetön näkymä taivaalle. Tunnelissa yhteys katkeaa varmasti, korkeiden rakennusten katveessa sijainti hyppelehtii miten sattuu. Jos tietoja halutaan kerätä muuten kuin kerran vuodessa katsastuksen yhteydessä, satelliittiyhteyden lisäksi pitää olla myös jonkinlainen tietoliikenneyhteys.

Vaan jos katve syntyy luonnostaan, sen voi synnyttää keinotekoisesti. Veron kiertäminen on toki laitonta, mutta jos se on helppoa ja suhteellisen huomaamatonta, sitä tehdään varmasti joka tapauksessa.

GPS:ssä muuten on myös sellainen ominaisuus, että sen tarkkuus heikkenee pohjoiseen mentäessä. Vaikutus ei välttämättä ole merkittävä, ja taivaalla toki kieppuu pari muutakin paikannusjärjestelmää (venäläinen GLONASS ja Euroopan Galileo). Olisi kuitenkin mukavaa, jos verotusjärjestelmässä ei olisi tällaisia reunahuomautuksia.

Ohjaava vaikutus

Ehdotuksen mukaan siis auto- ja ajoneuvovero poistettaisiin ja sen sijaan maksettaisiin kilometreistä. Koskapa prosentit vaihtuvat sentteihin, kalliin auton ostamalla saa siis verotusmuutoksesta enemmän etua kuin edullisen auton ostaja. Yhtenäinen käyttövero on tietyllä tapaa reilu, mutta sen voi helposti nähdä myös kädenojennuksena varakkaalle kansanosalle.

Nykyverotus on päästöpohjainen, ja vastaavaa hiilidioksidiporrastusta on pohdittu myös kilometriverolle. Ehdotuksen mukaan mallintaminen on vaikeaa, mutta siitä ollaan kuitenkin varmoja, että autojen päästöt edelleen laskevat. Ihan yhtä varmoja voitaneen olla siitä, että porrastus korjaa kilometrilaskutusta ennemmin ylös- kuin alaspäin.

Työryhmän tarkoitus on etsiä liikenteeseen oikeudenmukaisia ja älykkäitä ratkaisuja. Toistaiseksi nähdyn perusteella ainakaan ensimmäiseen tavoitteeseen ei osuttu, eikä jälkimmäisen suhteenkaan vaikuta lupaavalta.

2013-08-29

Lapset liikkeelle

Heinäkuussa ullanlinnalainen äiti valitteli Helsingin Sanomissa, kuinka hänen lapsilleen ei löytynyt päiväkotipaikkaa. Paikkoja tosin oli tarjolla kolmessakin eri päiväkodissa, mutta ne eivät olleet realistisia. Päiväkodin olisi pitänyt olla kävelymatkan päässä, tarjolla olleisiin vaihtoehtoihin oli matkaa yli kaksi kilometriä.

Vantaalla puolestaan kahta koulua uhkaa sulkeminen, ja se on saanut ihmiset mietteliäksi. Eräskin perhe pohdiskelee, onko nykyinen asuinalue enää sopiva heille: lähikoulun sulkeutuessa perheen lasten koulumatka kasvaisi puolesta kilometristä jopa 2,4 kilometriin.

Itse elin lapsuuteni maaseudulla. Muutaman ensimmäisen vuoden ajan koulumatkaa oli 800 metriä, eikä sen tarpominen ollut herkkua. Ala-asteen viidenneltä luokalta eteenpäin matka kasvoi noin viiteen kilometriin, eikä sekään ollut ollenkaan kivaa. Jälkikäteen ajatellen se kuitenkin loi ainakin jonkinlaisen peruskunnon, jolta on ollut hyvä ponnistaa.

Kaupunkialueella on toki vaarana liikenne, maaseudulla puolestaan ilveksiä kuhisevat metsät. Ylenpalttisella suojelulla pedataan kuitenkin ongelmia – heikko kunto ja ylipaino ovat hyviä itämisalustoja myöhemmille sairauksille.

2013-08-25

Ruotsista, koulusta ja pakosta

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaiosiossaan kaksi mielipidettä pakkoruotsista. Verkkoversiossa kysellään mielipidettä ennen ja jälkeen; ajatuksena lienee mitata, vaikuttavatko argumentit lukijoiden kantaan. Voin vain toivoa, että ei.

Raija Orasen ydinargumentti on, että englanti on paljon tärkeämpi ja sitä pitäisi opiskella. Ilmeisesti Oraselta on päässyt unohtumaan, että englantia opiskellaan nyt jo, pääosin ensimmäisenä vieraana kielenä. Ruotsin statuksella ei liene käytännössä minkäänlaista vaikutusta sen oppimiseen.

Juha Itkonen puolestaan puolustaa pakkoruotsia sillä, että ei se oikeastaan ole kovin vaikeaa eikä kuulostakaan pahalta. Vaan entäpä, jos se on vaikeaa? Ja mikä vielä tärkeämpää: mitä, jos olisi akuutti tarve opetella jotakin muuta?

Molemmat kirjoittajat keskittyvät lähinnä fiilistelemään omia kokemuksiaan sen sijaan että esittäisivät mitään edes likimain objektiivista. Terkkuina Raijalle: itse olen pärjännyt eteläsuomalaisella kouluruotsilla vallan mainiosti pohjoismaisten kollegojen kanssa. Ja Juhalle: ruotsin opettaminen ilmeisestikään ei ole itsestäänselvä vahvuus, jos lähes kaksi kolmasosaa suomalaisista haluaa siitä vapaaehtoista. En kuitenkaan pidä sen paremmin omaa kielitaitoani kuin Ylen kyselyäkään kelvollisena perusteena ruotsin opiskelusta päätettäessä.

Lapin Kansa kirjoitti pääkirjoituksessaan ruotsin olevan Pohjois-Suomessa silta rajan yli länteen ja pohjoiseen. Vallan peijoonin hyvä argumentti ruotsin opiskelulle, mutta huono sen pakottamiselle kaikkiin kouluihin. Itärajalla olisi akuuttia tarvetta venäjälle, mutta syystä tai toisesta venäjää ei silti opeteta pakollisena.

Twitterissä väki on ymmärrettävästi vauhkona, sillä määritelmän mukaisesti Twitterissä pitää aina olla ainakin vähän vauhkona.

Otto Moilasen argumentti on melko kehno siinä mielessä, että kaikki mittarit eivät ole kovinkaan objektiivisia. Ruotsi on ihan oikeasti tärkeä kieli ja sille suo kyllä merkittävän aseman suomalaisessa koululaitoksessa. Vaan tiedättekö, mikä avaa oven saksan oppimiseen vielä hivenen ruotsia paremmin? Saksan opiskelu.

Toisaalta, kouluvenäjällä voisi lukea Tšehovia, koulusaksalla Goethea ja Wittgensteinia, ja koulukiinalla voisi tarttua Kungfutseen. En näkisi näitäkään vaihtoehtoja huonoina.

Saattaa olla, mutta sillä ei tietenkään ole mitään tekemistä sen kanssa, tarvitaanko ruotsia Suomessa. Täällä tarvitaan myös suomea, vaikka maailmanlaajuisesti sitä puhuvat hukkuvat pyöristysvirheisiin.

Tämä tweetti olkoon jonkinlainen esimerkki vertailusta Ruotsiin, mitä aina välillä näkee – räikeämpiä esimerkkejäkin löytyy. Suomen kielen asemalla Ruotsissa ei kuitenkaan ole vaikutusta meikäläiseen koulutuspolitiikkaan. Ei ainakaan pitäisi olla.

Nämä tweetit kuulunevat olennaisesti yhteen. Kaikilla korkeakoulutetuilla – joita Suomessa on yhä enemmän – on virkamiesruotsi suoritettuna, mutta siitä huolimatta ruotsin kielen taito on kehno. Syy löytynee Ulla Appelsinin mainitsemasta motivaatiosta ja toisaalta käytön puutteesta. Jos tarvetta on, motivaatiokin löytyy. En kiistä, etteikö jo vuosia kestäneellä pakkoruotsikeskustelulla olisi vaikutusta myös tuohon opiskelumotivaatioon.


Toinen vaihtoehto olisi poistaa pakkoruotsi mutta säilyttää pakkokieli. Jos esimerkiksi alueellisesti on tunnistettavissa muita tärkeitä kieliä, miksi niitä ei voisi opettaa? Mitäpä, jos valkattaisiin kielipaletti, josta olisi pakko valita kaksi vierasta kieltä opiskeltavaksi koko peruskoulun ajaksi? Otetaan mukaan lähinaapurien kielet ja merkittävimmät maailmankielet. Jos siltä tuntuu ja pienten ihmisten päät kestävät, opetetaan vaikka kahden kuukauden "Hyvää päivää, kirvesvartta" -tyyppiset alkeet jokaisesta ja valitaan sitten ne, mihin lähdetään syventymään.

Itse asiassa Alexander Stubbin (kok) ajatukset Helsingin Sanomien artikkelissa täsmäävät omiini melko hyvin. Keskustelu on tarpeettoman polarisoitunutta. Stubbin ehdotukset kieltenopetuksen aikaistamisesta ja alueellisesta vaihtelusta ovat kaiken kaikkiaan mainioita.

Vaikka kirjoitukseni voi ehkä lukea pakkoruotsivastaisena, itselläni ei ole oikeastaan asiaan vahvaa mielipidettä; keskustelussa häiritsee argumentoinnin säädyttömän heikko taso. Minulla ei ole myöskään ole harhakuvia ruotsin asemasta, jos pakko-opetus poistetaan: ilman muuta sen opiskelu kouluissa vähenisi. Ongelmaa voisi korjata tarjoamalla ennemmin porkkanaa kuin keppiä. Ei ruotsinkaan markkinoinnin aivan mahdotonta luulisi olevan.

Jos ruotsi muutettaisiin valinnaiseksi, olennainen kysymys olisi, mitä tulee tilalle. Carl Haglund (r) kommentoi asiaa MTV3:lle ja osui ehkä osittain tahtomattaan olennaiseen. Peruskoulu ei tosiaan perustu vapaaehtoisuuteen, enkä ole ollenkaan varma siitä, onko suunta laajempaan valinnaisuuteen edes toivottava. Mitä enemmän valinnaisuutta tarjotaan, sitä rikkonaisemmaksi koulu muodostuu. Peruskoulun tarkoituksena on tarjota jokseenkin yhtäläiset eväät kokonaiselle ikäluokalle, ja sellaisena soisin sen myös säilyvän: yleissivistävänä ja vahvan pohjan tarjoavana.

Pelkään, että valinnaisuuden myötä tulee entistä helpommaksi valita se polku, jonka päästä ei löydy oikein minkään valtakunnan osaamista. Se ei ainakaan edistä Suomen kilpailukykyä, ei nosta Pisa-tuloksia, eikä vähennä syrjäytymistä.

2013-08-24

Kansa kyykkyyn, talous nousuun

Helsingin Sanomat kertoi torstaina, että valtion lainanottotarve kasvaa, ja vieläpä nopeasti. Yleisradio jatkoi samaa rataa julistamalla, kuinka lamavuosien luvut menevät rikki.

Uutisointi sai meikäläisenkin Twitterissä aikaan jonkinlaisia kauhistuksen elkeitä. Pääasiallisesti luvut koettiin kuitenkin lähinnä vahvistuksena vanhalle: valtio kuluttaa liikaa ja tuottaa liian vähän. Koko rakenne pitäisi purkaa ja valtion toimintaa keventää.

Ensikuulemalla ajatus kuulostaa penteleen hienolta. Jokainen meistä on joskus törmännyt byrokratiaan, lehdistä voi lukea oheistoimintojen syövän tehokasta työaikaa niin lääkäreiltä kuin yliopiston professoreiltakin, ja kaikkihan ovat kuulleet vitsejä kunnan miehistä. Pienellä höyläämisellä maastamme epäilemättä tulisi tehokkaampi ja kilpailukykyisempi.

Pannaan siis viisaat miehet töihin, tehostetaan toimintoja ja vähennetään julkishallinnon työvoiman tarvetta vaikka 20 prosentilla. Kova pudotus, mutta ei aivan ennenkuulumatonta – Nokia ilmoitti vuosi sitten kolmanneksen vähennyksestä suomalaisessa työvoimassa, Metson 750 työpaikkaa puolestaan on vajaa kymmenen prosenttia yhtiön Suomen toiminnoista. Liikuttaisiin siis kuitenkin keskikastissa.

Vaan nyt tarkkana, hyvät ihmiset: julkisella sektorilla on 678 000 työntekijää. 20 prosenttia tarkoittaisi 135 000 lisätyötöntä. Jos tehostaessa hankkiuduttaisiin eroon vaivaisesta kymmenyksestä, se kasvattaisi silti työttömien määrää 20 prosentilla nykyisestä – Tilastokeskuksen mukaan työttömiä oli Suomessa heinäkuussa 183 000, työ- ja elinkeinoministeriön mukaan lähes 320 000.

Voidaan toki sanoa, että ihmisiä ei kannata pitää tekemässä tuottamatonta työtä. Voidaan väittää, että yksityinen sektori tekee tuottavan työn ja julkinen pyörii siinä siivellä. Lopputulos kuitenkin olisi, että maassa olisi rutosti lisää työttömiä, ja ainakin palvelualoilla julkisen sektorin keski-ikä on suurempi kuin yksityisellä puolella. Jos 50-vuotiaat eivät saa työtä edes nyt, mitä tehdään sitten, kun heitä tulee 50 000 lisää? Mitä tekee paikallinen palvelusektori, kun satatuhatta asiakasta tipahtaa kortistoon ja alkaa venyttää penniä?

Samalla voidaan toki pudottaa ALV:tä, laskea yhteisöveroa, laskea työllistämisen sivukustannuksia ja tehdä kaikki muu, mitä työnantajajärjestöt vaativat, jotta saataisiin Suomi nousuun. Haluaisin kuitenkin nähdä sen yrittäjän ja yrityksen, joka keksisi puolelle miljoonalle työnhakijalle jotain järkevää tekemistä edes keskipitkällä aikavälillä. Mistä löydetään tuotteet, joille olisi niin paljon kysyntää?

Vastikkeellista turvaa

Toinen kutkuttava ehdotus tuli alkukuusta sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikolta (kok.), joka ehdotti, että sosiaaliturvasta tehtäisiin vastikkeellista. Jälleen ensisilmäyksellä ihan kelvohko ajatus – jos rahaa saa vastikkeetta, miksi tehdä töitä sen eteen? Toki koko ajatus on hiukan kummallinen jo siksi, että sosiaaliturva on paljon muutakin kuin työttömyysturva ja toimeentulotuki, joihin Risikko ilmeisesti viittasi. Ministeri ei kaiketi aivan tiedä, mitä omalla tontilla tapahtuu.

Perusongelma työttömienkin kohdalla on, että tuet ovat jo vastikkeellisia: vähintäänkin pitää täyttää hakemuksia ja olla syynättävänä, useimmiten myös kaivataan jonkinlaista aktiivisuutta. Tarjolla on kursseja, työllistämisjaksoja, harjoittelua jne. Ei se vastike aina kovin hyödyllistä ole, mutta se on sitten toinen asia; työnhakijan päätehtävä pitäisi kuitenkin olla palkkatyön löytäminen. Jos päivät pitää viettää risusavotassa, ei se ainakaan työllistymistä paranna.

Jari Sarasvuo ehdotti viimeisessä Yle-monologissaan vastikkeellista kansalaispalkkaa ja väläytteli muun muassa hoivatyöläisille olevan tarvetta. On on, kyllä, mutta kysymys kuuluu: jos kansalaispalkkaan kuuluisi velvoite tehdä töitä vaikkapa vanhainkodeissa, kuinka moni lähi- ja sairaanhoitaja löytäisi sen jälkeen itsensä kansalaispalkkaa nauttimasta? Miksi maksaa kenellekään täyttä palkkaa, jos valtiolta saa työvoiman kansalaispalkkaa vastaan?

Voi toki hurskastella väittämällä, että näin ei tapahtuisi – niinhän Risikkokin ehdotustaan myöhemmin täsmensi. Tosiasia kuitenkin on, että niin tapahtuu jo nyt. Media-ala ei suinkaan ole ainut, kulttuuripuolella käytäntö on myös yleinen. Itse asiassa Pohjalainen väittää lyhen pätkän perusteella maksullisessa artikkelissaan, että kymmenesosa työvoimasta tekee töitä ilmaiseksi.

Ja nyt, koska kansa vaatii verta, ministeritasolla ehdotetaan suoraan sanoen orjatyötä. Pienen pohdinnan jälkeen puolue tukee asiaa täysin rinnoin:


Suomessa on liikaa byrokratiaa, joillakin sektoreilla on varmasti ylenmäärin suojatyöpaikkoja, ja suomalainen julkinen sektori on ylipäätään iso – niin kuin muissakin Pohjoismaissa. Muutoksia tarvitaan. On kuitenkin turha teeskennellä, että julkinen sektori pantaisiin yritysmaailman tapaan kerralla kuntoon leikkaamalla ja uudelleenorganisoimalla. Siihen tuskin löytyy poliittista tahtoa, mutta ei sitä oikeasti haluaisi kukaan muukaan.

Aivan yhtä turhaa on puhe vastikkeellisesta sosiaaliturvasta. Turva on turvaa siksi, että siihen tarttuvat ihmiset, jotka eivät selviä muuten. Parhaimmillaan vastikkeellisuus aiheuttaisi näille ihmisille lisäkiusaa, pahimmillaan synnyttäisi toiset työmarkkinat, joilla työtä teetettäisiin nälkäpalkalla. Ei silläkään maailmasta ainakaan parempaa tehdä.

P.S. Vaikka tässä kritisoin Sarasvuota, kehotan kuuntelemaan vaikka koko sarjan. Jo tuon viimeisen jakson alussa on tärkeä oivallus: Yhteiskunta on varsin hyvä tekele. [...] Suomi näyttäytyy maana, joka kelpaa muille paremmin kuin suomalaisille itselleen. Yhdyn mielipiteeseen. Jos jostakusta tuntuu siltä, että täällä on kaikki huonosti, niin jospa ruikuttamisen sijaan avaisi silmät ja pitäisi huolta, että suunta on parempaan. Jos maa kuitenkin ahdistaa, niin turha jättää toimia internet-uhoon; Helsinki-Vantaalla on reittilentoja moneen suuntaan.

P.P.S. Osmo Soininvaara (vihr.) kirjoittelee useasti kaikenlaista fiksua, hän on pohdiskellut myös sosiaaliturvan vastikkeellisuutta. Olli Kärkkäinen kirjoitteli juuri kannustinloukkujen purkamisesta, ja Tuomas Saloniemi tarjoilee hiukan mittakaavaa puidessaan Yleisradion kyselyjournalismia. Noin yleisesti olen sitä mieltä, että jos ihmisiä halutaan aktivoida, on parempi tökkiä kuin pakottaa.

2013-08-22

RSS-syötteitä propellihatuille

Viime maaliskuussa maailma lähes romahti: Google ilmoitti sulkevansa Reader-palvelun. RSS-syötteiden lukemiseen tarkoitettu palvelu oli karu mutta toimiva, ja sen ympärille oli muodostunut laaja ekosysteemi erilaisia lukuohjelmia, jotka käyttivät Readeria synkronoidakseen syötteiden tilan keskenään

Välittömän älämölön lisäksi ilmoitus sai joukon kilpailijoita liikekannalle. Feedly lisäsi välittömästi kapasiteettia, toivotti Reader-pakolaiset tervetulleiksi ja ilmoitti kehittävänsä oman, avoimen synkronointirajapinnan kolmannen osapuolen ohjelmille. NewsBlur sai osakseen huomiota, The Old Reader jäi uusien käyttäjien jalkoihin niin, että se lähes päätyi lyömään lapun luukulle.

Itse seurasin tilannetta hiukan etäämpää. Feedly oli tuttu jo ennestään, mutta lähinnä Google Readerin kauniina kuorena; selainkäyttöliittymä oli nätti, mobiilisovelluksen koin kelvottomaksi. NewsBluria olin kokeillut, mutta ilmaisversion rankat rajoitukset eivät houkutelleet siirtymään sen pariin edes sen vertaa, että olisin päässyt selville sen kyvyistä.

Kun nyt kuitenkin nurkissa on tyhjän panttina käyviä tietokoneita, päätin lopulta ottaa lusikan kauniiseen käteen ja asentaa käyttööni Tiny Tiny RSS:n. Kyseessä on avoin ja kevyt syötelukija, joka tallentaa sisällön omaan kantaan, mahdollistaa uusien syötteiden muodostamisen, arkistoinnin, suosikkien merkitsemisen ja sisältää ylipäätään olennaiset ja monia vähemmänkin olennaisia Google Readerin ominaisuuksia.

TT-RSS:ään päädyin alunperin siksi, että sille näytti näppituntumalla olevan tarjolla parikin Android-lukijaa. Melko pian kävi kuitenkin ilmi, että totuus oli hiukan karumpi. TT-RSS:n kehittäjän virallinen softa näyttää ankealta ja on maksullinen, ilmainen TTRSS-Reader puolestaan on kohtalaisen monipuolinen mutta säädyttömän hidas tilasynkronoinneissaan.

Kaikki ei kuitenkaan ole menetetty. GReaderin kehittäjä on kaikessa hiljaisuudessa potkaissut pystyyn sivuprojektin, joka kulkee nimellä News+. Sovellus on kaunis, se toimii nopeasti, ja kun TT-RSS:ään asentaa News+-laajennuksen, artikkelit ja niiden tila synkronoituvat nopsaan puhelimen ja palvelimen välillä.

Itselleni TT-RSS:n ykköstoiminto ovat suodattimet. Syötettä voi suodattaa säännöllisillä lausekkeilla siten, että lausekkeeseen tärppäävät artikkelit voi merkata luetuiksi, pisteyttää, liittää niihin tageja tai poistaa kokonaan pilaamasta ilmaa. Moni lukemani syöte sisältää vakioartikkeleita, joista en ole pätkääkään kiinnostunut, mutta TT-RSS on ensimmäinen palvelu, jossa ne voi piilottaa automaattisesti.

TT-RSS:ää voi myös laajentaa. Tiettyjä syötteitä siistivien täsmätyökalujen lisäksi paletista löytyy muun muassa FeedMod. FeedModin avulla artikkelin voi hakea linkistä, jolloin pelkästään otsikoita tai lyhyitä koosteita tarjoavat syötteetkin voi täydentää kokonaisilla artikkeleilla.

Tärkeintä TT-RSS:ssä on kuitenkin sen riippumattomuus. Kukaan ei tule vetämään mattoa jalkojen alta, ei ilmoittamaan palvelun sulkemisesta tai huoltokatkoista. Sivuilla ei vilku mainoksia, kassavirta- ja kapasiteettiongelmat ovat korkeimman omakätisesti ratkaistavissa. TT-RSS ei ehkä sovi kaikille, mutta sen ominaisuuksien luulisi houkuttelevan monia.

2013-08-20

Vanhemmaksi

Joitakin viikkoja sitten vaimoni ja minä päädyimme TAYS:n synnytysosastolle, ja perin toivottujen yhteensattumien summana tälläkin hetkellä sohvalla pötköttää terhakka nuorukaisenalku.

Heti kärkeen on sanottava, että suomalainen järjestelmä on piirua vaille loistava. Vanhempia kuunneltiin, huolet otettiin tosissaan ja selvitettiin. Vaipanvaihto käytiin läpi kädestä pitäen, ja napakin tuli puhdistettua muutama tunti syntymän jälkeen kätilön valvovan silmän alla. Luonto epäilemättä ajaa tikanpojan puuhun, mutta ei siitä ainakaan haittaa ole, että vieressä on hiukan kokeneempi tikka valvomassa, että sinne noustaan oikea pää edellä.

Edelleen ei voi kuin kehua meikäläistä neuvolajärjestelmää. Raskauden seuranta onnistuu luontevasti ja itsestäänselvästi, lempeitä ohjeita annettiin niin odotusajalle kuin sen jälkeenkin. Mielipiteitä kyseltiin ja niihin suhtauduttiin asian vaatimalla vakavuudella. Nuorimies on jo ehtinyt käydä pariin kertaan näyttäytymässä ammattilaisille; on tullut varmistettua, että kasvu lähtee hyvin käyntiin ja että vihreä kakka ei ole lainkaan harvinaista tai vaarallista.

Äitiyspakkaus on suuri suomalainen keksintö, jota kelpaa ihmetellä kuninkaallisissakin perheissä. On lohduttavaa, että valtio on kerännyt ensikertalaisellekin sopivan paketin tarvikkeita niin, että niitä ei tarvitse suuremmin pohtia muun stressin lomassa. Perustarpeet on täytetty, ja on aikaa miettiä ja katsoa, mitä oikeasti tarvitaan.

Ja tukijärjestelmä, voi pojat. Viime aikoina on kovasti puhuttu Ruotsin mallista, mutta mihin sitä tarvitaan, kun äiti voi huoletta olla yhdeksän kuukautta lapsen kanssa kotona äitiys- ja vanhempainrahaa nostaen.

... Jaa että mitä? Suomessa vanhempien ensimetrien tuki sujuu siis osapuilleen tähän malliin:

Äitiysraha
Äidille tarkoitettu 105 päivän tuki, joka yleensä alkaa noin kuukautta ennen laskettua aikaa ja jatkuu, kunnes lapsi täyttää kolme kuukautta.
Vanhempainraha
Vanhempainrahaa voi nostaa äitiysrahakauden jälkeen 158 arkipäivän ajan, siis noin lapsen yhdeksän kuukauden ikään asti. Vanhempainrahaa voi nostaa sekä isä että äiti, päivät voi jakaa haluamallaan tavalla.
Isyysraha
Isälle tarkoitettu 54 arkipäivän tuki, jota voi pitää lapsen syntymästä aina siihen asti, kunnes lapsi täyttää kaksi vuotta. Enintään 18 arkipäivää voi käyttää siten, että äiti on yhtä aikaa kotona äitiysrahan tai vanhempainrahan turvin.

Kaiken kaikkiaan siis ollaan varsin hyvällä mallilla. Äidille korvamerkittyä aikaa on noin tuplasti isälle tarjottuun, mutta ensikuukausina se on vallan luonnollista. Halutessaan perhe voi tasata tilannetta päästämällä isän kotiin vanhempainrahan turvin. Käytännössä näin ei kuitenkaan juuri tapahdu, sillä alle kymmenen prosenttia vanhempainvapaista on isien pitämää.

Jotta isätkin saataisiin tehokkaammin mukaan, Suomessa on jo jonkin aikaa ajettu niin sanottua 6+6+6-mallia (PDF). Siinä vanhempainvapaa laajennettaisiin kaikkiaan 18 kuukauden mittaiseksi ja jaettaisiin kolmeen osaan: kuusi kuukautta käyttää äiti, kuusi kuukautta isä, ja kuusi kuukautta olisi vanhempien jaettavissa.

Itselleni ei ollut aivan auennut, miksi uutta mallia kehitetään näin jäykäksi. Kaikki perheet eivät ole samanlaisia, eivät myöskään perheenjäsenet. Tuntuu erikoiselta, että kummankin vanhemman olisi pakko olla vähintään kuusi kuukautta kotona.

Leo Stranius hämmästeli helmikuussa, miksi niin harva isä käyttää vanhempainvapaata. Nyt jo vankalla yhden lapsen kokemuksella, minäpä kerron: koska se on oletus, kaikkialla.

Kun vaimoni alkoi selvittää työpaikallaan oikeaa menettelytapaa äitiysloman pitämiseen, avulias palkanlaskija antoi tarkat neuvot ja päivämäärät. Noiden päivämäärien perusteella vaimo viettää lapsen kanssa yhdeksän kuukautta äitiys- ja vanhempainvapaata, ja sen päälle vielä jonkin verran vuosilomaa. Isä pääsi tästä yhtälöstä unohtumaan.

Vaan sattuuhan sitä, ja asian ehtii korjata myöhemminkin. Siirryimme byrokratian seuraavaan vaiheeseen eli huolehtimaan varsinaisesta rahavirrasta. Äitiys- ja vanhempainrahahakemukset voi näppärästi täyttää Kelan verkkopalvelussa. Koska suunnitelmat eivät vielä ole piiruntarkat, päätimme hakea vain äitiysrahaa ja hakea vanhempainrahan myöhemmin.

Tarkkaan ottaen tuo "myöhemmin" oli sitten seuraavana päivänä, kun Kelan käsittelijä soitti vaimolleni ihmetellen, miksi vanhempainraha oli jätetty hakematta. Tilanne selvisi, mutta hakemus pantiin kuitenkin varmuuden vuoksi vetämään – kokonaisuudessaan vaimon nimissä.

Asianosaiset olivat äärimmäisen avuliaita ja tahtoivat epäilemättä vain hyvää niin lapselle kuin muullekin perheelle. Samalla tilanne nostaa esiin kiusallisen ilmiön suomalaisessa yhteiskunnassa. Kyse ei ole pelkästään siitä, että miehet eivät haluaisi viettää aikaa lasten kanssa. Ei edes siitä, että taloudelliset seikat pakottaisivat naiset kotiin ja miehet töihin. Kauniista tasa-arvopuheista huolimatta ympäristö tyrkkii perhettä perinteisiin rooleihin.

Pidän edelleen 6+6+6-mallia turhan jäykkänä, mutta nyt ymmärrän sen perusteet. Sillä ei pakoteta vain isiä eikä vanhempia. Se on tarkoitettu muuttaman koko yhteiskuntaa.

P.S. Mitä veikkaisitte, kuinka kauan kestää parhaassa iässä olevalta mieheltä mennä sekaisin lapsen ja sanotaan nyt vaikka perheen koiran nimissä? Kysymys on kompa, sillä lapsella ei ole vielä nimeä. Koiralla on.